— Aikaisin huomisaamuna.
— Minä matkustan Lontooseen. Saanhan kaiketikin olla yötä laivalla?
Ensimäinen perämies alkoi pitkäveteisesti tuumia sinne tänne, mutta toinen perämies, joka salavihkaa sai käteensä kahden kruunun kappaleen, selitti, että herra voi saada hänen hyttinsä, sillä hän puolestaan ei välitä nukkumisesta tänä yönä.
Ja niin kömpi Kjeld alas kannen alle, perämiehen hyttiin ja lukitsi oven huolellisesti jälkeensä.
Hän oli niin pyörryksissä, että tuskin käsitti, missä olikaan. Ei tuntenut hän nälkää eikä janoakaan. Hän päästi vaan laatikon luisumaan hiljaa alas lattialle, istahti sitten itse sen päälle ja nojaten kyynäspäitään polvilleen, puristi molemmin käsin kovasti päätään, ikäänkuin pakottaen itseään ajattelemaan selvästi.
Mutta sitten tuntui hänestä kuin itkisi pienonen tuolla arkussaan.
— Pikku raukka! — sanoi hän ja painoi päänsä vielä syvemmälle polvien väliin. — Sinä olet väsynyt. — — Minä olen itsekin väsynyt… Mutta minä laulan kehtolaulun meille molemmille:
"Tuuti tuuti lastani!
Uinu armas, uinu kauan,
Vaikka untuvat puuttuvi
Eikä keinu vuode vauvan."
Kjeld oli mielestään laulavinaan tätä kehtolaulua, vaan ei sanaakaan siitä tullut hänen huuliltaan. Sen sijaan hän lauloi vihlovalla äänellä:
"Als ich Abschied nahm, als ich Abschied nahm, waren Kisten und Kasten schwer. — Als ich wieder kam, als ich wieder kam, war allés leer —!"