Silloin aukeni ovi hänen edessään, ja keskellä valonmerta tuolla sisässä, kultaisten kiharain ja valkeitten siipien loisteessa, hän näki Rubensin ja Rafaelin seisovan. Pienet enkelit väikkyivät heidän ympärillään, ja kultaisten harppuin sulosävelet helkähtelivät heidän kuulla…
Hän näki, miten he maalasivat, tuhlaten tulta ja väriloistetta, sirotellen kirkkainta kultaa hattaroille! Ja hän heittäytyi polvilleen vanhain mestarien eteen ja rukoili:
— Lainatkaa minulle palettinne! Lainatkaa minulle siveltimenne!… yhdeksi ainoaksi tunniksi vaan!
He eivät vastanneet, mutta heidän silmänsä katsoivat häneen.
— Mitä annat sinä meille sijaan? — puhuivat silmät, — ja Kjeld vastasi:
— Minä annan ainoani, mitä minulla on, — mutta myöskin parhaimpani, — minä annan elämäni!
Silloin vanhat mestarit katsahtivat hymyillen toisiinsa, ja Rubens lainasi hänelle paletin, Rafael siveltimen.
Ja Kjeld huudahti riemusta niin ääneen, että hän heräsi.
Hän katsoi hämmästyneenä oikeata kättään, jonka kolme etusormea olivat kiinteästi puristetut yhteen kuin sivellintä pidellessä.
Vasta sitten, kun hän oli huomannut himmeän päivänvalon kapeana juovana tunkevan hänen ahtaaseen hyttiinsä, vasta sitten hän käsitti, että tuo kaikki oli ollut unta, ja hän naurahti katkerasti.