— Uneksiminen on kuin päihtymystä; tuskallista on siitä herätä, — sanoi hän.
Hän työnsi jalallaan auki hytin oven ja huomasi vasta nyt, että laiva oli liikkeellä.
Selittämätön tyydytyksen tunne valtasi hänet. Hän kohotti käsivartensa korkealle, niinkuin vanki, jolta kahleet ovat pudonneet pois.
— Lienee vainenkin ihmisiä, — sanoi hän puoliääneen, — jotka kaipaus nuorentaa ja suru parantaa… ihmisiä, joiden voima kasvaa, kun heitä haavotetaan… Olisi ihanata olla heidän kaltaisensa… Kjeld tunsi nyt äkkiä olevansa vapaa, seisoessaan siinä ja hengittäessään syvin siemauksin meren suolaista ilmaa, vaan seuraavassa hetkessä sai voimattomuuden tunne taas hänessä vallan.
— Ei, — ajatteli hän, — ainoastaan suuret ihmiset ne voivat nousta vasten virtaa kuin lohi, minä olen paremmin etanan kaltainen, jonka päälle raskas jalka on astunut, murskaten siltä kuoren… minä olen alasti. Ainoa, minkä voin tehdä, on koetella verhota alastomuuttani… Uuden talon rakentamiseen puuttuu minulta uskallusta, ja sydämeni riippuu vielä kiinni vanhassa. Ne, jotka ottivat taloni, ottivat myöskin voimani.
Hän kääntyi ovessa ja katsoi poikansa arkkua hytissä.
— Oi, mitä kaikkea olisimmekaan yhdessä saaneet aikaan, sinä ja minä, — sanoi hän, — jos olisimme saaneet elää!
— Ajatteles, jos sinä olisit ollut hengissä ja pirteänä hymyillyt ja leikkinyt minun käsivarrellani ja hän olisi leijaillut ympärillämme! Se olisi väriä luonut paletilleni! Se olisi antanut lentoa siveltimelleni! Mutta nyt olemme kumpikin kuolleet… Sinä olet hiukan hiljaisempi kuin minä, — siinä kaikki.
Kjeld painoi verkalleen kiinni hytin oven takanaan ja kiipesi ylös kannelle.
Hän loi nopean, arastelevan silmäyksen ympärilleen, mutta huomasi, ettei ole ainoatakaan tuttua joukossa.