Ruotsia, norjaa, englantia ja suomea hän kuuli puhuttavan ympärillään, vaan tanskankieltä haastoi ainoastaan se perämies, joka oli luovuttanut hänelle hyttinsä. Peräkannella istui tosin eräs turisti, jota Kjeld hiukan epäili, mutta kuljettuaan useamman kerran hänen ohitsensa ja huomattuaan hänet aivan ventovieraaksi, hän rauhottui ja hengitti vapaammin.
Hän istahti keulaan ja katseli aavaa, siintävää ulappaa.
Nyt kulkee kaiketi Sanny huolestuneena kotonaan, peläten Kjeldin palajavan häiritsemään heidän hääiloaan… Sähkösanomilla tiedustellaan häntä idästä ja lännestä, mutta hän on hyvässä turvassa, — hänen jälkiään eivät koskaan löydä… Kun sitten vierähtää kuukausi tai pari, ja kaikki kuulustelemiset nähdään turhiksi, — silloin he kaikki luulevat jonkun onnettomuuden kohdanneen häntä tahi hänen kenties itse lopettaneen päivänsä. — Ja siihen se tarina päättyy… Mustaa tinttiä kyllä hiukan pöyristyttää ajatellessaan tätä, mutta sitten elelee hän taas eteenpäin samallaisena päivänkorentona, kevyesti… kevyesti!
Jonkun kerran hän kenties katsahtaa Kjeldin kuvaan, silmät kyynelissä, mutta atelian oven hän pitää suljettuna, sillä sen takana on hänen tuomionsa kirjotettuna, valkoisella liidulla ruskealle lattialle… Kellariin hän ei enää jalkaansa astu. Nyt, kun Kjeld on ottanut laatikon mukaansa, on Musta tintti varmaan arvannut, mitä siihen oli kätkettynä.
Mikä omituinen kohtalon iva, että Sanny oli kodissaan säilyttänyt lapsensa ruumista, tietämättä itse siitä mitään!…
Kjeld myhähti itsekseen. Hän ei millään olisi saattanut osottaa suurempaa ivaa Sannya kohti kuin ottamalla tuon arkun mukaansa… hänen huostaansa ei uskota edes poikasen maallisia jäännöksiäkään, sillä lapsesta ei ole mitäkään, ei mitäkään, mikä enää on Sannyn omaa.
Keski-ikäinen nainen käveli edestakaisin laivan kannella. Hän muistutti, arkoine, varovaisine liikkeineen, Kjeldin sisarta.
Häntä kohtaan oli Kjeld kenties tehnyt väärin, matkustaessaan niin äkisti pois ja pyyhkäistessään itsensä kokonaan elävitten kirjoista. Siskolla on varmaankin oleva monta unetonta yötä Kjeldin tähden.
Mutta toiselta puolen tiesi Kjeld, että, jos hän olisi mennyt sisarensa luokse ja sanonut hänelle: nyt matkustan Lontooseen katumaalariksi, niin ei olisi sisar koskaan käsittänyt häntä. Hän olisi vaan varmasti luullut Kjeldiä vielä sairaaksi ja neuvonut häntä palajamaan takaisin Middelfartiin, ellei hän kykene ryhtymään työhönsä jälleen. Ja kun Kjeld sitten olisi koettanut selittää, ettei hän enää milloinkaan voi maalata, silloin olisi sisar kaiketi tahtonut häntä rupeamaan piirustusopettajaksi tai hautautumaan konttorikirjojen taakse johonkin konttoriin.
Ei, tuhat kertaa ennemmin hän tahtoo loikoa liuskakivillä, piirrellen liitukuvia ja ottaen vastaan rahapennin milloin viisailta, milloin tyhmiltä, kuin sulkea korvansa kokonaan taiteen tenholta!… Ennemmin hän repii sydämen ulos rinnastaan ja kieltää oman itsensä kuin on maalaamatta.