Totta kyllä, että värit ovat hänessä kuolleet, mutta hänellä on kuitenkin vielä jäljellä skeletti taiteestaan, samoin kuin hänellä on jäljellä lapsensa skeletti… Ja niinkauan kuin edes tomuhiukkanenkaan on hänellä tallella siitä, mikä oli ollut hänelle rakasta, niinkauan hän ei aio siitä luopua.
Muuan matkustaja astui Kjeldin luo ja alkoi jutella niitä näitä. Hän tahtoi nähtävästi kernaasti tehdä tuttavuutta, mutta Kjeld nosti tuskin päätään ja vastasi aivan lyhyesti, yksikantaan. Hänessä oli kaiken aikaa se tunnelma, että hänen tulee tarkoin varoa, jottei tulisi ilmiantaneeksi itseänsä. Maksettuansa laivapiletin, hän nousi reippaasti ja poistui, sanoen lähtevänsä puuhaamaan toista hyttiä itselleen yöksi.
— Minä kyllä siirrän matkakapineet, — sanoi perämies, joka samalla kulki siitä ohi. Hän juoksi Kjeldin edellä alas hyttiin, ja nosti, muitta mutkitta, laatikon selkäänsä, aikoen kantaa sen ylös portaita myöten. Mutta kostea käsi tarttui samassa lujasti hänen kurkkuunsa ja käheä ääni kuiskasi:
— Siihen älä koske, mies! Sen tahdon itse kantaa. Laske se paikalla maahan!
Perämies suuttui.
— Senkin paholainen! — jupisi hän, mutta totteli sitten säveästi ja virkkoi leikillään, että kylläpä herralla on raskas kultataakka mukanaan.
Kjeld hymyili, mutta tavalla, jota perämies ei käsittänyt.
— Vähäisen tomua vaan, — sanoi hän ja kantoi laatikon ylös portaista.
Perämies laahusti miettiväisenä jäljestä, matkalaukku kädessä.
— Nyt teen minä pienen sieppauksen! — sanoi hän, heidän tullessaan toisen hytin ovelle, ja otti kursailematta Kjeldiä käsivarresta.