Silloin katsoi Kjeld häneen noilla silmillä, joita Sanny vielä päivinkin pelkäsi, nähtyänsä yöllä niistä unta, ja perämies hellitti heti hämmästyneenä hänen kätensä.
— Pahuksen tulireijät päässä tuolla miehellä, — jupisi hän itsekseen, astuessaan raskain askelin pois pitkin laivan kantta.
Kjeld jätti huomaamattansa oven auki, astuessaan hyttiin. Puhelevien monet, vaihtelevat äänet häiritsivät häntä. Hän oli niin tottunut hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen, että tuo äänten surina oli tehdä hänet sairaaksi.
Hän tunsi äkkiä olevansa nälissään. Ja syötyään sitten kuten konsanaankin ihminen, joka ei moneen päivään ole ruokaa nähnytkään, meni hän hyttiinsä ja sulki oven jälkeensä. Nukkua hän ei aikonut; hän tahtoi vaan olla rauhassa ihmisiltä. Mutta perin väsynyt kun oli, vaipui hän kuitenkin heti uneen hytin lattialle, matkalaukku pään aluksena, ja nukkui lähes iltaan asti.
Turisti, jota hän aamulla oli epäillyt, herätti hänet.
— Anteeksi, hyvä herra! — sanoi hän, — tahtoisin vaan päästä tästä ohi kulkemaan, sillä tuo paikka tuolla on minun. — Hän osotti paikkaa Kjeldin yläpuolella.
Kjeld kavahti pystyyn.
— Mikä on esteenä? — soperti hän.
— Ei mikään, jos te vaan tahdotte kohottautua hiukan. Kas, niin!
Paljon kiitoksia! Nyt pääsen jo hyvästi kulkemaan.
Hän kumarsi kohteliaasti, riisuutui hämmästyttävällä nopeudella ja hyppäsi vuoteelleen.