— Tuo kiikunta se väsyttää niin vietävästi, — sanoi hän, silmäisten syrjästä Kjeldiä, jota hän jo kaiken aikaa oli salavihkaa tarkastellut.
Kjeld vastasi ainoastaan päätään nyökäyttämällä, mutta hetken kuluttua kohotti tuo toinen matkalainen päätään ja kysäsi, tehden kohteliaan liikkeen kädellään:
— Ettekö aio käydä vuoteelle? Näyttää siltä kuin vartioisitte aarretta.
Kjeld katsahti äkisti ylös.
— Ettekö te sitten sitä tee?
— Minä? En toki, taivas varjelkoon! Jos minulla olisi aarre, en ottaisikaan sitä matkalle mukaan.
— Sittenpä teillä ei semmoista olekaan.
— Miksi niin luulette?
— Siksi, ettei aarrettaan kukaan jätä… Sitä kuljettaa kanssaan kaikilla teillään, olkoon se sitten onni itse tahi vaan muisto onnesta, olkoon kirkasta kultaa tahi vaan pätkänen jostain laulusta…
Matkustaja nyökäytti päätään.