— Tehkää hyvin ja näyttäkää minulle huone numero seitsemäntoista ensi kerroksessa. Kukaties vuokraan sen.
— Weil, sir. (Kyllä, herra).
Portieri kulki edeltä avainkimppuineen, ja pian olivat he jo tuon huoneen ovella.
— Täällä ei asu ketään nykyään, — virkkoi Kjeld välinpitämättömästi.
— Ei ketään, sir. — Portieri avasi oven, ja he astuivat sisään.
Huone oli aivan samanlainen kuin silloin… Samat mahonkipuiset sängyt sinisine katoksineen, sama iso toilettipeili kellertävine pitsiverhoineen.
— Minä näen, — sanoi Kjeld puoliääneen ja pysähtyi äkisti. Hän näki Mustan tintin aamulla heräävän ja huomasi, kuinka heijastus sinisestä varataivaasta valahtaa hänen nuorille, kukoistaville kasvoilleen… Hän näki hänen istuvan peilin ääressä, pitkä tukka hajallaan hartioilla ja kuuli itsensä sanovan häntä leikillään merenneidoksi. Ja Kjeldissä heräsi niin ääretön tuskallinen kaiho sen perään, mikä oli ollut, mutta ei enää koskaan palaja, että se riisti hänet kokonaan pois nykyisyydestä. Hän unhotti aivan, missä hän oli.
Portieri tuli kärsimättömäksi ja helisti avainkimppuaan.
— Tahdotteko vuokrata huoneen, mylord? — kysyi hän huolettomasti, ja kun Kjeld ei vastannut, uudisti hän kysymyksensä vaativammalla äänellä.
Kjeld hätkähti ja nosti kätensä otsalleen.