Kjeld nyökäytti päätään.
— Olen, — sanoi hän, — tavallani olen värisokea. Minä olen sokea elämän ja valon hehkuville väreille. En saata enää katsella sitä, mitä sanotaan toivon ja nuoruuden heijastukseksi.
"The policeman" ei vastannut mitään. Hän ei ymmärtänyt, mitä vieras tarkottaa, sillä Kjeld oli tässä suurimmaksi osaksi käyttänyt tanskankieltä.
Mutta hän esitti Kjeldin asian seuraavana päivänä poliisikonttorissa. Ja kun siellä arveltiin olevan tarpeetonta suoda ulkomaalaiselle oikeutta harjoittaa katumaalarin ammattia, selitti poliisimies, ettei olisi helppo löytää toista niin hienoa hakijaa kuin tämä tanskalainen herra, vaikka etsittäisi ympäri maan.
Viikkoa myöhemmin toi hän sitten Kjeldille poliisiviraston antaman lupakirjan, ja seuraavana päivänä oli katu mustanaan väkeä. He tahtoivat nähdä uutta katutaiteilijaa, mutta hän teki heidät noloiksi eikä saapunutkaan paikalleen. Niin kauan kuin Kjeldillä vielä oli pennikään taskussaan, pysyi hän arastellen poissa. Ja se toimi, joka oli tuntunut hänestä niin ylevältä ja vapaalta, melkein kadehdittavalta teoriiassa, se tuli hänelle nyt sietämättömäksi käytännössä. Häntä oikein puistutti, ajatellessaan kansan seisovan hänen ympärillään ja uteliain silmin tarkastavan häntä, hänen piirtäessään.
Kuusi päivää sai kulua, ennenkuin hän vihdoin eräänä myöhäisenä iltapäivänä, kun melkein jo alkoi pimetä, rohkeni saapua paikalle. Hattu syvään otsalle painettuna ja pidellen punaliitupalasta kädessään, hän heittäytyi kivilaatoille.
Hän istui ensin hetkisen aivan hiljaa, kasvot käsiin kätkettyinä ja unhotti vähitellen, missä hän on. Yksin se ajatus, että hänen nyt pitää ryhtyä työskentelemään, pyörrytti häntä.
Kolmatta vuotta oli jo kulunut siitä, kun hän viimeksi oli pitänyt sivellintä tahi palettia kädessään. Hänen rintansa oli tunteita tulvillaan. Kuvat elpyivät ja pyrkivät esille hänen sormiensa lomista. Hän kumartui eteenpäin ja alkoi piirtää.
Neitsyt Maarian hän piirsi ja lapsen hänen käsivarrelleen. Suurin, varmoin piirtein hän loi esille kuvattavansa. Ensi alussa oli hänen mielessänsä sikstiniläinen madonna, mutta hänestä ei tullut esille kuin hulmuava puku; madonna itse sai hänen vaimonsa piirteet, ja lapsi oli tarkka kopio pienestä, hennosta olennosta arkkusessa, jota hän aina kuljetti mukanaan.
Hänestä tuntui, että äiti sekä lapsi saavat hengen, hänen piirtäessään, ja hän alkoi haastella heille nopeasti, katkonnaisesti.