— Miettisitte vielä tarkemmin asiaa, ennenkun se on liian myöhäistä, — sanoi hän, luoden kursailemattomia katseita Kjeidin pukuun. — Lienee toki parempi ansaita leipänsä sanomalehtityössä, kuin kerjätä sitä kaduilta.
Kjeld tempasi herraa kauluksesta sellaisella voimalla, että toinen oli likistyä kivimuuria vasten.
— Minä en koskaan kerjää! — sanoi hän. — Pankaa se mieleenne. Ne, jotka pysähtyvät katsomaan kuviani, maksavat siitä huvistaan muutaman pencen, samoin kuin maksavat shillingin, käydessään taidenäyttelyssä, siinä koko asia. Tiedän kyllä, että saan nähdä nälkää monastikin, mutta tiedän myöskin, ettei koko maailmassa löydy vapaampaa maalaria kuin minä olen!… Huomatkaa tämä, sir!
Kjeld irrotti kätensä niin nopeasti, että toinen horjahti eteenpäin. Sitten hän astui, ylpeänä kuin kuningas, toiselle puolelle katua. Takki riippui väljänä hänen laihan vartalonsa ympärillä, saappaat loksahtelivat suuruuttaan jaloissa, hartiat olivat kumarassa eteenpäin… mutta pää! God bless you! Miten ylpeästi hän nosteli päätään.
* * * * *
Lähinnä seuraavina viikkoina oli sää kirkasta ja päivänpaisteista. Kjeld ansaitsi joka päivä enemmän kuin mitä hän tarvitsi ruokaansa. Mutta sittenkin oli hänen mielensä raskas, ja yksinäisyyden tunne kävi toisinaan kiusottavan painavaksi. Rahojensa tähteillä hän osti kirjoja: illathan olivat hänellä vapaat. Siellä pienessä ullakkohuoneessaan, kirja kädessä ja teelasi edessään, siellä hän unhotti hetkeksi yksinäisyytensä.
Kjeld lueskeli etenkin tieteellistä kirjallisuutta: psykologisia ja eetillisiä teoksia, uudemman ajan filosofian historiaa sekä yhteiskunnallisten kysymysten tutkimuksia.
Idealistina kiireestä kantapäähän saakka, hän kiintyi aina innokkaimmin siihen, mikä oli abstraktisinta ja enimmin paradokseja täynnä. Ja siksipä ne harvat, joiden kanssa hän puheli, eivät ymmärtäneetkään häntä.
Nykyaika on käytännöllisyyden aikaa; se ei tarvitse idealisteja. Ja jos kysymme joskus ihmisiltä, mitä he arvelevat tuollaisesta henkilöstä, niin vastaavat he useimmiten: Hän ei ole normaali. Ja tavallansa ovat ihmiset oikeassa. Nykyisenä, tuiki käytännöllisenä aikana on läpikäyvää idealismia todellakin ruvettu pitämään mielisairauden ilmauksena.
Kjeld tapasi eräänä päivänä porraskäytävässä isäntänsä, räätäli
Mortonin. Tämä pysähtyi, yskäsi pari kertaa ja kysyi, oliko siinä
perää, että Kjeldille oli tarjottu paikka pilalehden toimituksessa.
Siinä tapauksessa hän rohkenee toivottaa onnea.