Kjeld otti Mortonin lihavan käden omaansa.
— Kiitoksia pilanteosta, — sanoi hän.
Isäntä tuijotti kummastellen häneen ja läksi astumaan alas portaita myöten.
— Mitä te oikein tarkotitte? — huusi Kjeld hänen jälkeensä.
— Minä tarkotin, — mr Morton rykäsi hiukan hämillään, — niin, minä tarkotin vaan, että se ilahuttaa minua, vuokramaksunkin takia.
Samana iltana koputti Kjeld mr Mortonin ovelle.
— Anteeksi! — virkkoi hän. — Tahdon vaan sanoa, että jos aiotte häätää minut ulos, niin on paras tehdä se heti, sillä minä en kuitenkaan koskaan saa paikkaa pilalehden toimituksessa.
Mr Morton jupisi jotain sinnepäin, että olihan, hänen luullakseen, Kjeldillä tapana piirtää pilakuvia. Mutta syvästi vaikutti häneen sitten heti Kjeldin ylpeä päänkeikaus, kun hän vastasi:
— Sitä teen vaan, kun täytyy puolustautua roskaväeltä… On olemassa yksi laji ihmisiä, johon ainoastaan tämän tapaiset kuvat vaikuttavat. Mutta muutoin maalaan minä kaiken sen, mikä sydämessäni liikkuu, kaikki ne kuvat, joita aioin maalata väreillä kankaalle, vaikka saankin nyt tyytyä piirtelemään niitä liidulla kivilaatoille!… Ettekö luule, sir, että nuo kuvat, jotka ensimäisen ohikulkijan pölyinen jalka saattaa hävittää, ovat minulle yhtä arvokkaat kuin kallisarvoiset taulut? Ettekö luule, että olen pannut niihin osan sieluani, — köyhää, alastonta, raasteltua sieluani? Sen olen tehnyt, sir, saatte uskoa sen.
Mr Morton tuijotti Kjeldiin, ymmärtämättä häntä. Kjeld kääntyi ja astui ovea kohti. Mennessään hän kuitenkin vielä kysyi: