Kjeld loikoi kivilaatoilla, piirrellen ja palellen. Hänen ohut takkinsa oli huono suoja pakkasta vastaan.
Mutta Kjeld ei ajatellut pakkasta pitkällänsä siinä, jalat käppärässä, pää nuokallaan.
Hän ajatteli elämänsä katkeria pettymyksiä, joita hänen luontonsa ei jaksanut voittaa, joita hänen oli täytynyt paeta sinne, missä ei kukaan tietänyt hänen tappioistaan.
Silloin kosketti äkkiä pieni, hento käsi häntä olkapäähän, ja vakuuttavalla äänenpainolla lausuttiin sanat:
— Katsokaa, sir! Eikö tämä ole kovasti soma?
Kjeld nosti päätään. Hänen edessään seisoi pieni sanomalehti-poika, toisessa kainalossa paksu kääry Daily newseja, toisessa pieni, pehmeäkarvainen koiranpentu, joka lakkaamatta nuoleskeli pojan kaulaa, korvia ja kasvoja.
— Eikö se ole soma? — uudisti poikanen vieläkin haltioissaan. —
Kuulkaa sir! Sanokaahan toki, että se on sievä!
Kjeld myhähti ja kohottautui kyynäspäänsä varaan.
— Onhan se soma, — sanoi hän. — Mistä sinä sen sait?
— Hiljaa! — poika silmäili arasti ympärilleen. — Minä varastin sen lääkäriltä, joka aikoi käyttää sitä vivisektioniin. Minä kuulin hänen puhuvan siitä vaimolle, jolta hän sen osti. Sitten hän läksi sitä kuljettamaan nuorassa, mutta matkalla hän tapasi toisen gentlemanin, hyvän tuttavansa, ja kun hän pysähtyi pyytämään tältä tulta sikariinsa, luisui nuora tuokioksi hänen kädestään. Silloin minä sieppasin koiran ja pujahdin sen kanssa pimeään porttikäytävään. Mutta, katsokaa, nyt minä aion kysyä teiltä, ettekö ostaisi minulta tätä yhdellä pencellä? Sitten te olette sen omistaja, ja saanhan minä sitten joka päivä käydä sitä katsomassa, eikö niin?… Te ette tietysti tiedä, keneltä sen ostitte… Se on teiltä luonnollisesti unohtunut, jos kysytään. Tiedätte vaan, että koira on teidän omaisuuttanne. Oi, luvatkaa se, sir! Luvatkaa toki!