Kjeld kuuli tuskin puoliakaan siitä, mitä poikanen puhui, mutta silmillänsä hän ahmimalla ahmi poikaa, joka seisoi tuossa silmät säteilevinä, puhuen holhokkinsa puolesta, koiran yhä heilutellessa häntäänsä ja nuoleskellessa pienellä kielellään pojan poskea.
Kjeld ei olisi ollut maalari, elleivät hänen silmänsä olisi kiintyneet tähän kuvaan. Hän nousi pystyyn.
— Mitäpä minä sitten teen tuolla koiralla? — sanoi hän verkalleen, kääntämättä silmiään tuosta pienestä ryhmästä.
— Te pidätte sen omananne, — sanoi poika päättäväisesti, laskien turvattoman eläimen Kjeldin jalkain juureen.
Kjeld katsahti pikaisesti koiraan.
— Onko se koditon? — kysyi hän sitten.
— On, sir.
— Jääköön sitten minulle… Olen itsekin koditon. Jos minulla on leipää, riittäneehän palanen sillekin.
Poika hypähti korkealle ilosta ja pyörähti kantapäällään ympäri kuin hyrrä ikään. Hän oli juuri puikahtamaisillaan kolkasta toiselle kadulle, kun Kjeld pysäytti hänet.
— Odota vähän! — huusi hän. — Sinä unhotat pencen, jolla ostin koiran. Tässä se on. Sillä on arvonsa, huomaatkos: se se juuri tekee minut koiran oikeutetuksi omistajaksi… Kas niin! Ja muista huomenna tulla meitä katsomaan.