Sanomalehti-poika heilautti hattuaan ilmassa, vihelsi kouraansa voitonriemuisena ja viiletti eteenpäin, huutaen: Daily news! Daily news!
Kjeld katseli hymyillen hänen jälkeensä. Hän oli oikea "newsboy"-tyyppi, sitä laatua, joita löytyy yksin Lontoossa. Yht'aikaa lapsellinen ja viisas, naivi ja kokenut, kekseliäs äärimmäisyyteen asti, tungeskeleva hävyttömyyteen saakka ja sittenkin samalla aikaa kohtelias ja gentlemanin tapainen…
Mutta Kjeld painautui entiselle paikalleen jälleen. Hän katsoa tuijotti pojan jälkeen, kunnes hänen lyhyitten, reippaitten askeleittensa kolina eteni ja kuoli pois. Silloin hätkähti hän äkisti, jonkun pehmeän, lämpimän esineen kosketuksesta. Hän oli kokonaan unhottanut koiranpennun, mutta nyt huomasi hän, miten se kömpi hänen luokseen ja etsi kylmällä, pienellä kuonollaan tyyssijaa hänen sylissään. Kjeld avasi takkinsa napit, jotta se saisi paremman olopaikan. Pelkkä tieto siitä, että joku elävä olento on riippuvainen hänestä, tuntui hänestä hyvälle, ja hän rohkeni tuskin hengittää, kun koira kömpi hänen poveensa ja nukahti sinne, kuono hänen kaulassaan ja hännänpää ulkona takin alta.
Kjeld pysyi paikoillaan aivan liikkumatta, kunnes koira oli sikeässä unessa. Silloin hän nousi melkein juhlallisella varovaisuudella, pisti punaliitu-palasen taskuunsa ja astui verkalleen kotiinsa. Hän laski koiran varovasti matolle kynnyksen alla, sytytti lampun ja veti uutimet akkunan eteen. Sitten hän kääntyi katsomaan vierastaan. Se oli nähtävästi peloissaan ja piiloutui heti tuolin taakse, mutta kun Kjeld kutsui sitä ja mainitsi lempinimillä, tassutteli se hänen luokseen kiemuroiden, niinkuin pentujen on tapana. Se painoi päänsä kallelleen ja haukkui suurella itsetietoisuudella. Sitten se heilutti mielistellen häntäänsä, liukui istuvillaan pitkin lattiaa ja nosti työllä ja tuskalla huojuvan jalkansa Kjeldin polvelle. Aikoipa se kiskaista ulos Kjeldin kengänrihmatkin, ja viimein se laukkasi ympäri huoneessa, kuin olisi ollut laillisena asukkaana siellä jo sata vuotta.
Kjeld istui tuolilla akkunan luona, naurusuin katsellen koiran hommia.
Hän huomasi, että pitkäkarvainen, avara turkki, jossa vielä oli paljon kasvunvaraa, antoi koiralle tuon hyvinvoivan ulkomuodon, mutta lähemmin tarkastettaessa pisti laihuus esille. Ja nälkäisestä kiihkeydestä, millä se ahmi pari leipäpalasta, hän tunsi köyhälistön lapsen.
Hänellä oli vaan kuiva silli ja yksi ranskanleipä illallisekseen, mutta hän pani ne puolekkain koiransa kanssa. Ja huomisesta alkaen hän rupesi kasvattamaan sitä suurella huolella ja innolla: hän oli ilmeisesti kaivannut jotain elävätä olentoa luonaan. Hän astui pitkät matkat, kävelyttämässä elukkaansa, ja kun he tapasivat "the newsboyn", oli heidän riemunsa suuri.
Poikanen huvitti Kjeldiä suuresti, ja kuva hänestä peitti hetkeksi pienen vainajan kuvan. Nuo laihat, älykkäät kasvot, vilkkaat, pienet silmät, iloinen hymyily tunkeutuivat unelmien ja todellisuuden väliin, tunkeutuivat kuin virkistävä luonnollinen uni valvottujen öitten sairaaloisiin kuvitteluihin. Ei hän kuitenkaan millään tavoin unohtanut poikaansa, eikä siirtänyt häntä toiselle sijalle — sehän olisi ollut rikosta hänen luontoansa vastaan, — mutta poikanen ei enää ollut pelkkä hiukkanen tomua kirstun pohjalla, jota täytyy aina kuljettaa mukanaan. Poikanen oli hänen ympärillään, missä ikänä hän liikkui, ja tomunkahleesta irtautuneena paljon vapaammin kuin hän itse.
Ja poikanen hymyili isälleen auringon säteessä, hän kyynelöi sateenkaaressa, hän kuiskaili isälle ohikulkevan ystävällisessä sanassa, ottipa toisinaan punaliidunkin pieniin, hentoisiin hyppysiinsä ja piirteli isälleen, — ja niinä päivinä sateli runsaasti pencejä Kjeldille, sattuipa joskus silloin shillingikin joukkoon.
Poikani ei ole kuollut, ajatteli Kjeld, eikä löydy ylipäänsä nurjempaa väitettä kuin se, että sielu kuolee. Se vaan hymyilee tomulle, niinkuin me hymyilemme mahdottomalle unennäölle, viattomasti, ilman ivatta, koska tunnemme sen kuitenkin heimolaiseksemme.