SIGRID (tointuen hämmästyksestään).
Te täällä! Työtännekö tää? Seis! vaiti!
Mi syynä että näin te kohtelette
Tytärtä Stålarmin.
DANIEL HJORT.
Se Sigridkö
Noin haastaa? Ei, se mahdotonta! Hänkö
Unohtais hauskat lapsuutemme hetket,
Ja Kuitian lehdoiss' armaat leikkiretket?
Tuo tyly, ylpeä, hän haasteloita
Noit' entisiä, armait', ihanoita
Ei muistais. Hänkö se nyt puhuukaan?
Ei, hänen valhehaamuns' on se vaan.
SIGRID.
Isäni luottamuksen palkitsette
Te huonosti, ja kovin soimaatten
Te lapsen viatonta ystävyyttä.
(kääntää poispäin kasvonsa)
Ja jos — — — —
DANIEL HJORT.
Kaikk', kaikki lausukaa, ma kuulen.