Kaikesta tästä Paimpol ei tiennyt mitään. Mutta hänen epäluulonsa oli herännyt niiden lukuisten keskustelujen johdosta, joita hän oli nähnyt hra Tapinois'n pitävän Jeanjeannot'n ja Grivollet'n kanssa. Myöskin Le Huppé, joka keksi tuhansia tekosyitä käydäkseen Blérot'n katoksessa, oli yllättänyt reportterin ja molemmat ilmailijat matalaäänisessä keskustelussa syrjässä työmiehistä, jotakin erikoista oli tekeillä ja se sai poliisin ja hänen ystävänsä levottomaksi. Oli tullut perjantai sillä viikolla, jolla hra Tapinois oli lähettänyt viimeisen ilmoituksensa Brysseliin. Poliisi ja Le Huppé huomasivat, että Jeanjeannota ja Grivolleta ei näkynyt aamulla Villacoublayssa. Paimpolin mieleen johtui, että hän oli eilen illalla kuullut Jeanjeannot'n sanovan reportterille heidän lähtiessään. — Asia on helppo, minä käyn hakemassa isäntäni auton. — Huoli kasvoi yhä, kun päivällishetken tullessa kumpikaan ystävistä ei tullut rva Miranden ravintolaan, kuten heidän tapansa aina oli. Olisikohan Jeanjeannot pötkinyt tiehensä? Jokatapauksessa hra Tapinois oli paikallaan pöydän ääressä, vaikkakaan ei aterioinut. Paimpol opettajineen istahti syömään, mutta ruoka ei tahtonut heille maittaa. Sinä päivänä näytti kaikilla Ilmailijain Ravintolan ruokavierailla olevan kiire: tuskin oli tunti kulunut kun ruokasali oli jälleen vain Paimpolin ja hra Tapinois'n hallussa. Le Huppékin oli poistunut neuvomaan erästä uutta oppilastaan. Hra Tapinois ei ollut vieläkään syönyt. Kun hän näytti haluavan olla rauhassa, poliisi ei uskaltanut ryhtyä puheisiin hänen kanssaan, mutta hänessä saattoi havaita pieniä kärsimättömyyden merkkejä. — Olisikohan Jeanjeannot petkuttanut Tapinoistakin — ajatteli poliisi itsekseen. Samassa automobiili, jossa Jeanjeannot ja Grivollet olivat, pysähtyi ravintolan eteen. Paimpolin levottomuus palasi uudelleen, kun hra Tapinois pyysi Miranden valmistamaan heille aterian pienen ruokasalin vieressä olevaan huoneeseen. Vähääkään välittämättä Paimpolista reportteri tovereineen sulkeutui heti sinne. — Nuo herrat tahtovat olla yksin, — mutisi poliisi hampaittensa välitse. — Saammepa nähdä. — Hän lopetti syöntinsä ja oli lähtevinään ulos. Mutta käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin salissa ei ollut ketään hän hiipi takaisin ja pujahti toisesta ovesta puutarhaan. Hän tiesi paikan, josta hän saattoi pitää silmällä huoneessa olijoita. Muuan entinen ruokasäiliö oli jaettu väliseinällä kahtia, ja salin puoleinen osa oli se huone, jossa hra Tapinois tovereineen nyt oli. Jäljelle jäänyt osa oli edelleen säiliönä ja sen valaisemiseksi oli väliseinän yläosaan jätetty pyöreä aukko, jossa oli lasi. Paimpol pujahti säiliöön, josta saattoi nähdä mitä huoneessa tapahtui. Hän vieritti tyhjän tynnyrin väliseinän viereen ja kapusi sen päälle tirkistääkseen ikkuna-aukosta. Se oli vaikea tehtävä, sillä tynnyri oli matala ja Paimpol itse oli myös matala. Noustessaan varpailleen hän ylti parahiksi niin korkealle aukkoon, että saattoi nähdä yläosan huoneessa olevista henkilöistä. Mutta hän ei voinut erottaa sanaakaan siitä, mitä sisälläolijat puhuivat. Kuului ainoastaan epäselvää ääntä. Paimpol huomasi, että hra Tapinois puhui enimmän ja hänen sanottavansa mahtoi olla erikoisen tärkeätä, koska toiset kuuntelivat häntä suurella tarkkaavaisuudella. Kuitenkaan keskustelu ei ollut aina vakava. Silloin tällöin nuo kolme ystävystä purskahtivat nauruun. — He tekevät minusta pilkkaa! — mutisi poliisi äkkiä itsekseen. Grivollet oli pullistanut poskensa, kohottanut hartiansa ja levittänyt kätensä matkien lihavaa miestä. Sitten hän sanoi jotakin, joka näytti suuresti huvittavan toisia. Paimpol raivosi itsekseen. Hän alkoi tuntea pistoksia jaloissaan, niin että hänen täytyi lepuuttaakseen varpaitaan jälleen laskeutua alemmas muutamaksi minuutiksi. Kun hän jälleen kohottausi, hän näki, että sisälläolijat olivat jo lopettaneet ateriansa. Grivollet meni nurkkaan, jossa riippui suuret vuohennahkaturkit, joihin hän ja Jeanjeannot automobiililla tullessaan olivat pukeutuneet. Grivollet kopeloi turkkinsa sisätaskua ja veti sieltä käärön, jonka hän juhlallisesti ojensi hra Tapinois'lle. Reportteri kääntyi selin ikkunaan ja alkoi tarkkaavaisesti katsella auki purkamaansa kääröä. — Totta totisesti! — virkkoi Paimpol itsekseen, joka paikaltaan näki vain käärön nurjan puolen. — Sehän on kuin taulu!… — Samassa hra Tapinois kääntyi ja Paimpol näki nyt toisen puolen avatusta kääröstä, jota reportteri edelleen piti käsissään. Ja Paimpol tunsi sen olevan Kellotornin!

Näky vaikutti niin valtavasti poliisiin, että hän oli suistua alas tynnyriltä. Nyt hän tiesi tarpeeksi! Hän pakeni puutarhan kautta.

Se tapahtui hyvään aikaan. Hra Tapinois oli kuullut epäilyttävää kolinaa väliseinän takaa, hänen katseensa oli osunut luukkuun ja heti oli hänen mieleensä johtunut ajatus, että joku oli voinut heitä kuunnella. Mutta poliisi oli jo kerinnyt sinä aikana häviämään, joka Tapinois'lla meni kiertäessään puutarhan kautta säiliöön. Luukun alla oleva tynnyri todisti kuitenkin, että joku oli asettanut sen siihen päästäkseen näkemään luukusta seinän toiselle puolen. Hra Tapinois oli varma, että poliisi oli tämänkin teon tekijä. — Hyvät ystävät, — virkkoi hän Jeanjeannot'lle ja Grivollet'lle, jotka olivat tulleet hänen jäljessään, — jos tahdomme keritä ilman vastuksia päämääräämme, ei ole enää hetkeäkään hukattavissa. Koska auto on täällä, lähtekäämme heti. Jeanjeannot pistäytyi sisälle, jossa viipyi vain minuutin verran. Mutta hra Tapinois mutisi itsekseen: Kunhan vain ei liene ollut varomaton hyvästellessään Madeleinea!

Paimpol kiiruhti Chavillen asemalle, päästäkseen junalla Parisiin tutkintotuomarin puheille. Mutta juuri kun hän kerkesi asemalle, juna meni hänen nenänsä sivuitse. Seuraava lähti vasta tunnin kuluttua. Kun onneton poliisi sitten monien mutkien ja hankaluuksien jälkeen pääsi oikeuspalatsille ja kapusi erilaisia portaita tutkintotuomarinsa työhuoneeseen, niin hän oli aivan hengästyksissään. — Mitä nyt, Paimpol, mitä on tapahtunut? — kysyi tuomari levottomasti nähdessään hänen kiihtymyksensä. Poliisi, joka ei heti saattanut puhua, nosti molemmat kätensä taivasta kohti tehdäkseen tiettäväksi, että hän toi yllättävän uutisen. Sitten hän läähätyksensä lomassa katkonaisella äänellä sai soperretuksi: — Minä olen löytänyt Kellotornin! — Se ei voi olla mahdollista! — On kuin onkin, — sanoi poliisi, jonka hengitys vähitellen alkoi kulkea säännöllisesti. Ja Paimpol kertoi kohtauksen, jonka hän oli nähnyt rva Miranden ruokasäiliöstä. — Minä en voi sanoa, mikä osuus hra Tapinois'lla on tässä jutussa, — Paimpol jatkoi. — Pysyn vain siinä, mitä olen nähnyt. Reportteri tuntee varkaat eikä ilmianna heitä. Sen nojalla voi sanoa, että hän tavallaan on heidän rikostoverinsa ja että ehdottamani toimenpide hänen suhteensa on oikeutettu. — Paimpolin perustelut olivat todennäköiset, se täytyi tuomarin myöntää. Mutta hän arveli, että reportteri oli antautunut leikkiin säilyttääkseen kunnian ilmisaannista vain lehdelleen. — Pelkään, että menette väitteissänne liian pitkälle, — sanoi tuomari kärsimättömyydestä kuohuvalle poliisille hetken mietittyään. — Hra Tapinois ansaitsee kuitenkin joka tapauksessa läksytyksen ja sen hän saa. Tässä on kaksi vangitsemismääräystä Jeanjeannot'n ja Grivollet'n nimellä. Vangitessanne heidät saatte myöskin haltuunne heidän hallussaan olevan Kellotornin. Huomisiin iltalehtiin voitte laatia kertomuksen varkaitten vangitsemisesta ja heidän saaliinsa haltuunottamisesta, jos nimittäin olette saanut tehtävänne suoritetuksi. Siten on tuo sanomalehtimies saanut pitkän nenän. Siinä on hänelle riittävä rangaistus ja teille loistava korvaus! — Paimpol ymmärsi, että hänen oli seurattava esimiehensä neuvoa, joka oikeastaan oli käsky. Hän otti siis vangitsemismääräykset, tervehti ja poistui nopeasti.

Puoli tuntia myöhemmin saapui Villacoublayn kentälle automobiili, jossa oli Paimpol ja kaksi etsivää. Kentällä vallitsi parhaillaan suuri hämminki: sinne oli saapunut ulkomaalaisia upseereita, jotka halusivat nähdä eri koneitten lentoja ja tutustua niiden ominaisuuksiin. Kaikissa katoksissa vallitsi touhu paitsi yhdessä: se oli Blérot'n. Jeanjeannota ja Grivolleta ei ollut näkynytkään Villacoublayssa eivätkä heidän mekaanikkonsa tienneet kertoa mitään syytä heidän poissaoloonsa. Tämä ei kuitenkaan ollut nyt herättänyt sitä kummastusta, joka toisenlaisena aikana olisi ollut aivan luonnollinen. Kaikki olivat nyt niin kiintyneet omaan touhuunsa. Silloin alkoi salaman nopeudella levitä huhu, että hra Arthur olikin itse asiassa etsivä poliisi ja että kaksi hänen miehistään oli saapunut Blérot'n katokseen vangitakseen nuo molemmat ilmailijat. Riemuiten menestyksestään Paimpol oli todellakin ilmaissut oikean toimensa ja tehtävänsä, sanomatta kuitenkaan tarkemmin syitä, joiden vuoksi vangitseminen oli tehtävä. Yleinen hämmästys keskeytti kaikki lentokokeet. Mitä? Oliko todellakin tuo vakava ja lempeä Jeanjeannot ja iloinen Grivollet tavallisia lurjuksia? Useat näiden tovereista uskoivat jonkun ikävän erehdyksen tapahtuneen, vaikkakin ilmailijoiden äkillinen katoaminen ei todellakaan todistanut heidän hyväkseen. Kuitenkin kaikki tunsivat salaista mielihyvää, kun Paimpol nähdessään lintujensa olevan tiessään, alkoi raivota ja pitää pahaa ääntä. Poliisin harmi oli niin suuri, ettei hän nähnyt Le Huppén merkkejä, joka seisoi syrjempänä ja viittoili. Vihdoin hän huomasi ja meni ilmailijan luo. — Taitamaton! — sanoi Le Huppé kun he olivat kahden. — Nyt hälyytätte koko kentän, niin että Jeanjeannot ja Grivollet, jotka kenties ovat vain satunnaisesti poissa, saavat tiedon asiasta. Siiloin he todella luikkivat tiehensä. No, omapa on asianne! Mutta minusta olisi hauska tietää, miten olette saaneet varmuuden, että Jeanjeannot ja Grivollet ovat hra Carcelin murhaajia. — Kai tunnette varastetun Kellotornin jutun? — kysyi Paimpol. — Le Huppé katsoi Paimpolia omituisen näköisenä. — Kyllä, — vastasi hän vihdoin, — tunnen kuten kaikki muutkin. — No niin, ainakin toinen heistä on Kellotornin varas, — sanoi Paimpol! — Minulla on todistuksia, ja sen tähden aion vangita heidät. — Le Huppé oli aivan hämmentynyt. — Kummastuttaako se teitä? — kysyi Paimpol röyhistäen rintaansa. — Ukko Carcel'illa oli tieto varkaista. — Te teette pilaa! — huudahti ilmailija säpsähtäen. — En lainkaan, ystäväni. Kun te ja minä lähdimme seuraamaan Sanansaattajan kilpailun tarjoamia jälkiä ja otaksuimme vanhuksen murhatuksi sen vuoksi, jouduimme harhaan. Hänet murhattiin sillä hetkellä kun hän aikoi ilmiantaa varkaan ja juuri sen takia. — Kuullessaan nämä sanat Le Huppé purskahti nauramaan, — Tämähän on hassu juttu. Miten voi kuvitella minun entisen isäntäni välittävän Kellotornista?… Tuskin hän on koskaan tiennyt, että sellainen taulu on olemassakaan! Olisi saatu varastaa vaikka Notre-Damen tornit sen häntä liikuttamatta. Ukko raiska ei välittänyt mistään koko maailmassa, paitsi kauppa-asioistaan ja kilpatehtävistään. Todellakin tämä on hassua! — Paimpolia harmittivat hänen toverinsa pilapuheet ja hän alkoi epäillä hra Tapinois'n juonia olevan tässä. Hän keskeytti puhelunsa ja kiiruhti autoonsa käskien ajaa Velizyyn rva Miranden ravintolaan. Jättäen molemmat toverinsa autoon hän astui ravintolaan. Madeleine oli yksinään ruokasalissa kattamassa illallispöytää. — Tämähän käy mainiosti, — ajatteli poliisi. Hän astui lähemmäs ja tervehti. — Hyvää iltaa hra Arthur, — vastasi tyttö, — Joko tulette illalliselle? — En syö illallista tänään — sanoi poliisi. — Minä tulen erään asian takia, josta pyydän saada puhua kanssanne. — Poliisin ääni oli niin omituinen, että tyttö nosti häneen hämmästyneen katseen. — Suokaa anteeksi neiti, että rohkenen puhua näin, mutta tilanne velvoittaa minua siihen. Minä tiedän että tunnette mielenkiintoa hra Jeanjeannota kohtaan. Ystäväänne uhkaa suuri vaara. Älkää kysykö, mikä se on tai mistä minä sen tiedän. Voin vain sanoa, että on välttämätöntä, että minä voin heti varoittaa häntä. — Mitä tehdä! — huudahti tyttö aivan hämmentyneenä. — Hän lähti Brysseliin hra Grivollet'n ja Tapinois'n kanssa. — Tiedättekö missä heidät voisi siellä tavata? — kysyi Paimpol näennäisesti tyyneenä. — Ikävä kyllä, en. Hra Jeanjeannot lähti niin äkkiä, ettei hän kerinnyt sanoa minulle enempää. — Sepä on todellakin ikävää! — huudahti poliisi äänellä, jonka valitteleva sävy ei suinkaan ollut teeskennelty. Hän oli nyt kuitenkin saanut tietää pääasian eikä hän halunnut viivytellä. Ennenkuin neitonen toipui hämmästyksestään, oli poliisi jo hyvästiä sanomatta livahtanut tiehensä. Auton kiidättäessä häntä kohti Parisia Paimpol mietiskeli. Nyt oli saatava tutkintotuomarilta paperit, joiden nojalla saattoi pyytää apua Belgian poliisilta ja sitten matkustettava suoraa päätä Brysseliin. Siellä olisi helppo tehtävä tutkia hotellit ja napata kiinni saalis. Mutta Paimpolin vastoinkäymiset eivät vielä olleet lopussa. Kun hän saapui tutkintotuomarin asuntoon, hän sai kuulla, että tämä oli heti syötyään lähtenyt jonnekin. Turhaan poliisi tiedusteli ja etsi häntä kaikista paikoista, missä arveli hänen voivan olla. Väsyneenä, pää polttavana ja vatsa tyhjänä Paimpol vihdoin puoliyön tullessa päätti mennä maata. Huomenna hän saattoi vielä järjestää asian. Aamujunalla pääsi Brysseliin ennen puoltapäivää ja ehkä Belgian poliisi, jolle hän sähköteitse oli ilmoittanut noiden kolmen pakolaisen tuntomerkit ja heidän autonsa keltaisen värin, oli jo saanut heidät käsiänsä. Tässä lohdullisessa ajatuksessa hän nukahti.

Samaan aikaan Velizyssä Madeleine äitineen mietiskeli levottomana, mikä vaara mahtoi uhata heidän rakasta Jeanjeannotaan. Ruokavieraat eivät olleet hienotuntoisuudessaan heille kertoneet niistä merkillisistä uutisista, jotka päivällä liikkuivat lentokentällä. Ainoa, joka olisi ollut kyllin röyhkeä ilmoittamaan ikävyyksiä näille kahdelle naiselle, oli poissa. Se oli Le Huppé. Hänkin oli heti Paimpolin lähdettyä mennyt Parisiin.

VII.

Métropole-ravintola on Brysselin hienoimpia. Erittäin komea on sen terassi, joka on kolmenkymmenen metrin pituinen ja jossa huolimatta kymmenistä pöytäriveistä on vielä tarpeeksi tilaa kävelijöille. Ravintolaa käyttävä yleisö lukeutuu enimmäkseen hienoon maailmaan. Sen vuoksi ravintolapalvelijat hiukan kummastellen näkivät eräänä päivänä sinne saapuvan henkilön, jonka ulkomuoto oli suuressa ristiriidassa ympäristön kanssa. Se oli pienikokoinen ja ränstyneen näköinen pitkäpartainen ukko, suuret silmälasit kyömynenän päällä. Hän istuutui ulommaiseen pöytäriviin ja otti taskustaan pitkävartisen savipiipun, jonka sulloi täyteen karkeata tupakkaa. Sitten hän tilasi olutseidelin ja alkoi polttaa piippuaan, näyttäen vajoavan syvään mietiskelyyn. Mutta jos joku olisi tarkemmin katsellut ukkoa, olisi hän pian huomannut, että niin pian kuin jonkun automobiilin törähdys kuului, tämän silmiin syttyi outo vilkkaus ja katse etsi jotakin niiden ajopelien joukosta, joita virtana kulki kadulla.

Keltainen auto pysähtyi katukäytävän reunaan miltei hänen eteensä. Autossa oli kolme henkeä, joista kaksi oli puettu vuohennahkaturkkeihin. Nämä jäivät istumaan, jotavastoin kolmas, joka oli puettu hienoon matkavaippaan ja lippalakkiin, laskeutui autosta. Hän otti taskustaan sanomalehden ja piti sitä kädessään niin että nimi oli näkyvissä. Se oli Kansan Lehti! Ukko terassilla katseli tarkkaavaisesti tulijaa, joka puolestaan katseli ympärilleen. Äkisti ukko nousi ja kulki verkalleen tulijan ohitse kuiskaten hänelle päätään kääntämättä: — Seuratkaa minua! — Mutta matkailija — hra Tapinois, — kuten lukija on kai arvannut — ei liikahtanutkaan. Se olisi ollut virhe hänen näyteltävässä osassaan. Hänhän oli englantilainen, jolla oli tulkki mukana, koska hän ei puhunut eikä ymmärtänyt ranskaa. Ukko huomasi, ettei vieras ollut häntä ymmärtänyt. Hän palasi hra Tapinois'n luo ja teki viittauksella tarkoituksensa selväksi. Tällä kertaa englantilainen nyökkäsi päällään merkiksi. Hän antoi vanhuksen mennä jonkun matkaa ja nousi itse autoonsa. — Ajakaa verkalleen, — hän sanoi ohjaajalle, joka oli Jeanjeannot. — Ja te, Grivollet, älkää unohtako, että olette miljoonamiehen sihteeri ja tulkki. — Yes, sir! — virkkoi ilmailija nauraen.

Auto oli jo jättänyt valtakadut ja saapui laitakaupungille, jonka talot kävivät yhä kurjemmiksi ja matalammiksi. Vihdoin edelläkulkeva vanhus pysähtyi, osoitti kädellään salaisesti erästä taloa ja meni nopeasti sisälle. Se oli viheliäinen hökkeli, joka paremmin muistutti vanhaa kaappia kuin taloa. Kun hra Tapinois, Jeanjeannot ja Grivollet astuivat sisään, he huomasivat sisäpuolen samanlaiseksi kuin ulkoasunkin. Siellä vallitsi kuvaamaton epäjärjestys ja sisäänkäytävä oli täynnä merkillisiä vanhanaikuisia esineitä, jotka olisivat suuresti hämmästyttäneet tulijoita, ellei ovella olisi ollut kirjoitus: "Jacob van Flip, Antikvaari. Tauluja ja Taide-esineitä." Vielä pahempi sekamelska vanhaa tavaraa ja aseita oli siinä huoneessa, johon vanhus kuljetti tulijat, suljettuaan katuoven huolellisesti. Jeanjeannot lähestyi nyt muinaiskalujen kauppiasta. — Hyvä herra, — hän sanoi. — Me olemme täällä asian tähden, jonka tiedätte ja sen puolesta, jonka tunnette. — Ah! — virkkoi ukko. — Tuo tuossa, — jatkoi ilmailija osoittaen Tapinois'ta, joka seisoi jäykkänä kuin aito englantilainen, — hän on se ostaja, josta on ollut puhe, ja tuossa on hänen sihteerinsä joka samalla on tulkkina, kuten on sovittu. — Mitään vastaamatta antikvaari tarkasti terävin silmäyksin vuorotellen kutakin vierastaan. Oliko hän äkkiä alkanut epäillä? Oli hetkinen tuskallista vaitioloa. Sitten sanoi antikvaari: — Onko teillä rahat mukananne? — Money! — virkkoi valetulkki totisena, käyttäen hyväkseen taitoa englanninkielessä, jonka hän oli saanut maailmaa kierrellessään silmänkääntäjänä, — All right, — virkkoi reportteri ja otti tyyneesti takintaskusta esiin tukun shekkejä Brysselin suurimpiin pankkeihin. Hän antoi ne Grivollet'lle, joka vuorostaan näytti niitä vanhukselle. Tämä tutki huolellisesti niiden oikean laadun ja huomasi, että tämä englantilainen saattoi käteisellä suorittaa paljon suuremman summan kuin Kellotornin sovittu hinta. Hänen kasvonsa kirkastuivat. — Olkaa hyvä ja odottakaa, — sanoi hän. — Minä haen sen. — Älkää vielä, — sanoi Jeanjeannot pysähdyttäen hänet ja vieden hänet syrjään. — Minulla on ensin pieni asia järjestettävä kanssanne. Ystäväni, jonka puolesta minä tulen, tahtoo saada takaisin ne kirjeet, jotka hän on teille kirjoittanut ennenkuin asia on lopullisesti päätetty. — Ei ole vaaraa vanhasta van Flipistä. — Tuskinpa onkaan, sanoi Jeanjeannot, joka ei tahtonut suututtaa. — Ystäväni tietää, että niin kauan kuin te elätte, hän voi nukkua rauhassa. Mutta jos oletetaan, että kuolette, voi asia kääntyä hänelle pahaksi. Perillisenne löytävät nuo kirjeet ja koettavat saada niistä hyötyä kiristämällä hyvät rahat niiden kirjoittajalta. — He, he, — irvisteli antikvaari, joka kenties oli jo ajatellut tätä kiristystä omaksi hyväkseen. — Kirjeiden hakemiseen menee aikaa ja se on ikävää. — Tarkoitatte, että aikanne on kallis, — virkkoi ilmailija. Hän osoitti päänliikkeellä hra Tapinois'ta ja jatkoi: — Menkää vain, teille suoritetaan runsas korvaus ajastanne. — Kuinka suuri? — kysyi van Flip, joka ei luottanut epämääräisiin lupauksiin. — Kymmenentuhatta frangia. — Hetikö? — Kyllä, jos annatte minulle kirjeet. Tässä ovat rahat. — Jeanjeannot otti esille setelitukun. Vanhus virkkoi tyytyväisesti irvistäen: — Hyvä on. — Olkaa hyvä ja odottakaa, palaan aivan pian. — Hän lähti ja askelten kuultiin etäytyvän. Toverukset saattoivat nyt hiljaa puhella. — Hyvin toimittu, Jeanjeannot, — sanoi reportteri, joka oli huomaamattomasti seurannut nuoren miehen keskustelua antikvaarin kanssa. — Nyt on teidän vuoronne, Grivollet. Hiljaa, hän tulee! — Van Flip tuli kantaen kainalossaan kokoonkäärittyä kangasta, ja toisessa kädessä kirjenippua. Kun hän tuli näkyviin, reportteri lausui muutamia englantilaisia sanoja Grivollet'lle. — Herra van Flip, — sanoi tämä vanhukselle, — isäntäni haluaa katsella rauhassa taulua, jonka hän aikoo ostaa. — Sitä hän saa tehdä mielin määrin, — hyväksyi van Flip. Hän ojensi käärön Grivollet'lle, joka levitti sen auki ja antoi hra Tapinois'lle. Ilon välähdys leimahti reportterin silmistä hänen nähdessään edessään todellakin oikean kuuluisan Kellotornin. Tosin se oli hiukan kärsinyt varkaan menettelystä: tämä näet oli saadakseen sen nopeammin ja mukavammin kuljetetuksi leikannut sen irti kehyksistä. Mutta semmoisenaankin oli se säilyttänyt sen hiljaisen, syvän runollisuuden ja alakuloisen viehätyksen, joka on sen pääominaisuus. Hra Tapinois oli lähestynyt ikkunaa katsellakseen taulua paremmassa valaistuksessa ja Grivollet oli asettunut hänen eteensä selin van Flipiin, niin ettei tämä voinut nähdä Kellotornia. Vanhuksen huomio olikin muuten kiintynyt kaupantekoon Jeanjeannot'n kanssa. Hän antoi hänelle kirjepinkan ja sai vastineeksi setelitukun, jota hän mielihyvästä väristen silitteli koukkuisilla sormillaan. Sitten hän kääntyi reportterin puoleen. Grivollet oli jo vetääntynyt kauemmaksi reportterista, joka yhä seisoi katsellen taulua. Hänen kasvonsa eivät enää olleet tyytyväiset ja otsa oli rypyssä. — No niin, — sanoi van Flip hiukan levottomana. — Teemmekö kaupan? — Se riippuu teistä, — vastasi Grivollet. — Minun isäntäni ei voi enää hyväksyä niitä ehtoja, jotka olette asettanut. — Mitä? — säpsähti ukko, joka ei osannut odottaa tinkimistä. Täytyy olla järkevä, jatkoi tulkki. — Te tarjositte taulun ilmoittamatta, että sitä on leikelty. Kun se kehystetään uudelleen, täytyy sen kokoa pienentää. — Te teette pilkkaa! — huudahti antikvaari. — Oh, minä en ymmärrä mitään tauluista, — sanoi Grivollet. — Minä käännän vain teille, mitä isäntäni tahtoo teille sanoa, siinä kaikki. — Sovittu hinta oli puolitoista miljonaa, — sanoi lujasti ukko. — Sen minä tahdon. — Miettikää, — kehoitti Grivollet. — Tulemme huomenna uudestaan. — Se on turhaa. Joko puolitoista miljonaa tai ei mitään. — Grivollet kääntyi reportteriin kuin tulkitakseen van Flipin sanat, mutta samassa kuului kolme koputusta katuovelle ja tuima ääni huusi käskevästi: — Avatkaa ovi, Kuninkaan nimessä!