"Montako venäläisiä on", kysyi Eero kiireesti.
"No, arvatakseni noin viidenkymmenen paikoille."
"Eikö enempää!" kiljasi vanhus ja löi käsiänsä. "Meitä ei ole kuin viisikolmatta aseisin kykenevää miestä ja sitte —"
"Me lataamme teille", sanoi Aina vilkkaasti ja taputti vanhusta ahvettuneille poskille.
Eero nyökäytti päätään.
"Minä toin tänne kirjeen", sanoi hän hymyillen. "Se taitaa olla
Laurilta."
Äiti avasi raamatun ja antoi kirjeen Ainalle.
"Niin, häneltä se on", riemuili tyttö ja suuteli suutelemistaan paperia, "mutta vaikka se on minulle kalliin kallis, en nyt toki tahdo viivyttää teitä. Huomenna, tai jos pääsen rauhaan tuolla, katson mitä Lauri kirjoittaa."
Kun olivat ottaneet mukaansa, minkä kukin jaksoi kantaa ja Eero vielä pari kertaa käynyt yhtä ja toista hakemassa, mikä kaikki sullottiin pieneen veneesen, souti vanhus rivakasti lähimpään saareen. Kohta syntyi vilkas liike kylässä, veneitä souteli sinne tänne ja pian oli viisikolmatta uljasta miestä ja koko joukko vaimoja koossa suurimmalla saarella, joka myös oli lähinnä mannerta. Siellä he tahtoivat olla rauhansa häiritsijöitä vastassa ja siellä he vannoivat hirveän valan, etteivät jättäisi kavaltajalle kostamatta, vaan hakisivat häntä, kunnes hän oli saanut oikean palkkansa.
Metsästä ei vielä kuulunut mitään, joka olisi osoittanut vihollisten tuloa. Kalastajat eivät siltä olleet jouten tänä lyhyenä odotushetkenä, jokainen valitsi itsellensä sopivan paikan ja varusti siihen suojaa minkä taisi.