"Tässä olen", sanoi samassa lukkari, ja astua onnahteli esille. "Kyllä sinä Erkki ymmärrät, etten minä ontuvana kelpaa sotimaan, mutta soittamaan, siihen minä kykenen, jos tahdot käsivarsiani tunnustaa. Kas tätä, luuletko sen kelpaavan?"
Näin sanoen ojensi hän äkkiä paljastetun jäntevän oikean kätensä.
"Hyvä, vanhus", sanoi Erkki. "Rientäkää soittamaan kuin olisi tuomio tulossa, mutta älkää, Jumalan tähden, väsykö. Ottakaa muutama mies mukaanne vaihtoa varten".
"Ei, ei", vastasi lukkari tehden välttävän liikkeen. "Minä menen mieluimmin yksin".
Hän ehti tuskin sanomaan viimeistä sanaa, ennenkuin hän jo oli matkalla tornia kohden niin nopein askelin kuin suinkin. Viisi minuutia oli tuskin kulunut kuin jo "pom, pom — pom — pom" kaikui tornista. Soitto tuli vähitellen tasaisemmaksi ja lujemmaksi, ja, ei aikaakaan, kuului hyvin tunnettu hätäsoitto metsien ja järvien ylitse.
Melkein samalla hetkellä tuli joukko venäläisiä jääkäriä metsiköstä kirkon pohjoispuolella esine. Ja selvästi saattoi huomata, että venäläisetkin ymmärsivät kellonsoiton merkityksen sillä he ampuivat tornin luukuista sisälle, jotka lukkari oli avannut selki seljällensä, että ääni sitä paremmin pääsisi ulos. Silloin tällöin kiiti luoti tapuliin ja tunki siellä jykeviin hirsiin, mutta siitä ei vanha soittaja ollut millänsäkään. Hän soitti uupumatta että hiki valui virtoina hänen kasvoillansa. Hän riisui yltänsä vaatteen toisensa perään, eikä kulunut pitkään aikaa ennenkuin koko yläosa ruumista oli ilkialastonna. Mutta hän soitti kuitenkin vähentymättömin voimin kuin olisi hän päättänyt soittaa kokoon koko Suomen kansan.
2.
Kangasjärven pohjoisessa päässä, ja juuri erään metsikön syrjässä, oli Härilän keskievari, pitkällainen rakennus säännöttömine akkunoineen ja kolmine jykevine savupiippuineen, joista keskimmäinen näytti olevan kukistumaisillaan ja kukistuen ruhjomaisillaan sillä kohden ylen huonossa kunnossa olevan katon. Keskievaria ympäröi sitä paitsi sievä puutarha, ja siitä vähän matkaa oli puoli tusinaa pirttiä, joiden savutorvista tuprueli savua melkein yöt päivät, niin että tämä paikka melkein näytti intiaanilaiskylältä.
Puhtautta ei ollut liiemmäksi. Puolialastoman likaiset lapset ja pienet porsaat hyppivät ja viruivat ulkona päiväpaisteessa ja ehtoon tullen viettivät he yönsä yhdessä samassa huoneessa. Metsästä tuli sonnia ja lehmiä täyttä laukkaa, luultavasti peljästyen jotakin partioilevaa vihollisjoukkoa, taikka karhun ajamina, joka tavan takaa kävi Härilässä, missä tuo "pohjolan metsien kuningas" tavallisesti sai jonkun saaliin. Eivät mesikämmenet niillä seuduin missään olleet niin ahkeroina vieraina kuin Härilässä ja syynä siihen oli se, että keskievarilla oli kolme mehiläispesää, joita hän hoiti huolellisesti. Kontio rakastaa, niinkuin tiedämme, mettä ja menee usein uhkamiellä mitä vaaraa päin tahansa, kun hän vaan saa tämän himonsa tyydytetyksi.
Näitä mehiläispesiä rauhoittaaksi pidettiin Härilässä tarkkaa vahtia, ja moni mesikämmen oli kahtena viimeksi kuluneena vuonna, joina tämä syötti oli ollut tarjolla, päässyt nahastansa ja hengestänsä.