Eräänä yönä, noin vuotta ennen edellä kerrottuja tapauksia, oli kuitenkin Torkkulainen — se oli keskievarin nimi — joutunut pahaan väliin kahden renkinsä kanssa. Kolme karhua, isä ja emä pennuinensa, nälästä vimmoissaan tuli Häriläisiä tervehtimään. Suloinen hunajan haju pisti niitä nenään, ja niiden murinasta saattoivat vartijat jo edeltäpäin arvata, että edessä oli kova taistelu.
Ensimmäisestä laukauksesta hämmästyivät nämät kutsumattomat vieraat vähäisen, mutta kun nälkä on kova yllyke ajoi se heitä mehiläispesiä kohden. "Ukko itse", joka astua tallusteli etunenässä, osoitti Torkkulaiselle sen kunnian, että se takakäpälillään lähestyi häntä, mutta keskievari oli niin kiittämätön, että hän tervetuliaisiksi tarjosi luotia vieraallensa. Kontio pudisti vähän nälän laihduttamaa ruumistansa, murisi vihoissaan, jonka arvattavasti piti merkitsemän: Minä opetan sinun oikein arvostelemaan kuninkaallista käyntiäni luonasi, ja hyökkäsi Torkkulaisen kimppuun. Ennenkuin rengit olivat ehtineet tulla isäntänsä avuksi, oli karhu-ukko ainoalla iskulla lyönyt keskievarin maahan ja katsella tollotteli jo hänen ylöspäin käännettyjä kasvojansa, kun sivulta päin ammuttu luoti tunki "nallen" oikeasta korvasta sisään. Ääntäkään päästämättä putosi tuo raskas riiviö Torkkulaisen päälle, joka oli vähällä tukehtua sen painon alle. Rengit, jotka sill'aikaa olivat tervehtäneet emää ja pennua hyvin tähdätyillä luodeilla, jotka ainakin hetkeksi hillitsivät niiden lähenemisintoa, riensivät nyt pelastamaan isäntäänsä.
"Kuka niin mestarillisesti karhun ampui?" kysyi Torkkulainen, kun hän taas vohkuen pääsi jaloillensa.
Lähellä olevan aidan ylitse hyppäsi samassa soreavartaloinen mies ja riensi keskievarin luo.
"Se naula veti", sanoi tullut. "Nyt ei ainakaan tuo mesikämmen enään varasta hunajaanne, Torkkulais-ukko".
"Kah, kas, Erkki Ollikainenhan se onkin!" huudahti keskievari iloisena ja ojensi nuorelle karhunpyytäjälle kätensä. "Kiitos avustasi; sitä en milloinkaan unhota. Ilman sitä olisin kai nyt revittynä tässä".
"Kiitos, kiitos", vastasi Erkki ja pudisti Torkkulaisen kättä. "Mutta ei vielä ole kokonansa hädästä päästy. Kaksi on jäljellä vielä".
Karhumuori poikinensa yrittivät kerran vielä tehdä hyökkäyksen, mutta saivat niin kuuluvia tervehdyksiä, että ne kaikin kiiruin riensivät takaisin metsään. Seuraavana päivänä löydettiin pennut metsässä puolikuolleena ja emä vieressä vartijana. Se puolusti tunnetulla raivolla poikaansa ja sen onnistuikin ennenkuin se veti viimeisen hengähdyksensä niin ruhjoa erään pyytäjistä, että tämä muutaman päivän kuluttua kuoli Härilän keskievarissa.
Mutta siitä pitäin jättivät nelijalkaiset mesilempijät kylän jotenkin rauhaan.
Yöllisellä taistelulla Härilän luona oli sekin hyvä mukanansa, että Torkkulainen, joka ei ennen ollut juuri Erkistä pitänyt, kun ei Erkki kylläksi kursaillut häntä, seudun rikkainta miestä, nyt oli varsin ihastunut nuorukaiseen, eikä saattanut kylläksi kiittää hänen rohkeuttansa ja voimaansa sekä hänen hyvää sydäntänsä, joka oli niin altis vihamiestäkin auttamaan, kun tämä oli hädässä. Siitä pitäin oli Erkki Ollikaisen nimi jokaisen huulilla, ja sekin sai Katrin vielä enemmän Erkkiä rakastamaan.