* * * * *
Kauniina, aurinkoisena lauvantai-iltapäivänä elokuun alussa v. 1808 tuli vanha Leena, joka tyttärensä pojan kera asui kylän huonoimmassa pirtissä, syösten keskievariin, jossa Torkkulainen juuri kaatoi viinaa kahdelle väsyneelle kulkijamelle. Vanhus oli perin hämmästyneen näköinen, ja valkeanharmaat hiuksensa olivat sikin sokin kasvojen ympärillä.
"Tänne tulee sotamiehiä", huusi hän jo ovella.
"Mitä sotamiehiä^" kysyi keskievari ja kätki kiiruusti viinaputellin lieden viereen muurattuun seinäkaappiin.
"En minä sitä tiedä", mutisi Leena istuen seinän viereiselle penkille, "mutta Pekka, tyttäreni poika, tuli juuri kotio ja kertoi kuulleensa kovaa ampumista Kangasniemeltä päin, ja…"
"Joutavia", keskeytti Torkkulainen ja lähestyi kaappia, taasen ottaaksensa esille pulloa, jonka katoamista molemmat vieraat miehet olivat katselleet jotenkin nurpein silmin. "Eihän ole sanottu että he tulevat tänne, siksi että Pekka on kuullut ampumisen Kangasniemestä päin. Onhan muuallekin mentäviä!"
Torkkulainen ehti tuskin saada viimeisen sanan suustansa ennenkuin täysi pyssynlaukaelma tärähti varsin läheisyydessä.
Vanha Leena hypähti peljästyneenä ylös, huutaen:
"Oliko Pekka väärässä, häh? Äläst', se poika näkeekin paremmin kuin vanhat pölkyt, jotka…"
"Ah, tuki suusi, äläkä lörpöttele, vanha noita", ärjäsi Torkkulainen suuttuneena, sulkien viinakaapin oven niin että tärähti ja pistäen avaimen liivinsä taskuun. "Min'en viitsi kuulla sinua kauvemmin!"