"Menkäät, Jumalan tähden, oitis pois täältä", sanoi hän sulkien Katrin syliinsä. "Täällä ei ole naisten oltava".
"Hyvä Erkki, me emme tahdo olla toimettomina, kun te taistelette meidän puolestamme", sanoi majuritar. "Kaksi on jo tarvinnut meidän apuamme ja joiden haavat me olemme sitoneet. Meille ei mitään pahaa tapahdu".
"Mutta Venäläisten luodit eivät tee mitäkään eroa miesten ja naisten välillä", sanoi Erkki huolestuneena.
"Me luotamme Jumalaan", lausui majuri Segercrantzin rohkea vaimo.
"Hänen tahdottansa ei hiuskarvakaan päästämme katoa".
Tuolla pienellä hautausmaalla esiytyi sinä päivänä sangen omituinen kuvaus. Ulkopuolella ryntäävät Venäläiset, aidan sisäpuolella miehuulliset puolustajat, jotka alinomaa ampuivat sen kuin luotia ja kruutia kesti, ja heidän takanansa vaimot, jotka ihmeteltävällä levollisuudella kuultelivat luotien vinkunaa ympärillänsä ja, hämmästymättä pahimpiakaan haavoja, kantoivat haavoitetut hautakumpujen ja ristien taakse ja siellä omistivat heille mitä hellintä hoitoa. Ja tämän taulun kauniin kuva oli epäilemättä Katri, missä hän liikkui valkea morsiushuntu heitettynä hopeiden päälle, auttaen haavoitettuja voimiensa mukaan ja aina välillä seuraten Erkkiä, ollaksensa saatavissa jos mikään onnettomuus kohtaisi häntä. Hänen sydämensä sykähti pelvosta aina kun joku vihollisen luoti singahti kirkkomaahan, ja ilosta kun hän näki ettei se sattunut Erkkiin!
Seisoessaan yksin pieneen mustaksi maalattuun ristiin nojaten, jonka poikkipuussa vainajan nimi oli melkein kokonaan kulunut pois, heräsi hän synkistä mietteistään siitä että hän kuuli huudon takanansa.
Mikko Ikosen vaimo, tuo pieni, pystynenäinen talonpoikaisakka se oli, joka riensi esille huutaen surkealla äänellä.
"Taivaan Herra, nuo lurjukset ovat ampuneet mieheni, joka ei madollekaan ole pahaa tehnyt. No tuo nyt varmaankin on syntisin teko mitä nuo ilkeät pakanat ovat tehneet koko elämässänsä, ja jos he kerran pääsevät taivaasen niin en ainakaan minä tahdo sinne tulla! Katsokaa kuinka kalpea miesrukkani nyt on! Kiitos hyvät ystävät; sitä työtä ette tehneet ilmaseksi", jatkoi hän parille puolikasvaneelle pojalle, jotka jo olivat ampuneet ruutinsa loppuun ja nyt ryhtyivät auttamaan niitä, jotka haavoitettuja hoitivat. "Tytöt, tytöt!" huusi hän tyttärilleen, jotka henkensä edestä juoksivat toiselta puolen kirkkomaata, "missä te aikailette? Ettekö näe, että isä on haavoitettuna, ehkäpä kuolemaksi. Oi, teitä syntiset kanaljat", pitkitti hän pujoten nyrkkiänsä läheneville vihollisille, "jos te kaikki olisitte yhtenä ainoana möhkäleenä ja minä saisin polttaa teidät yht'aikaa, niin…"
"Puhukaa vähemmän ja toimikaa enemmän", keskeytti Katri häntä samassa vakaalla äänellä. "Nostakaa Mikkoukon päätä, niin saamme nähdä missä hänen haavansa on. Se on varmaankin päässä, koska veri juoksee sieltäpäin".
Sittekuin vanhus oli asetettu maahan pitkäkseen, pää kukkasilla koristetun hautakummun nojalle, otti Katri selvän haavasta. Se oli yläosassa päätä, mutta siitä ei ollut onneksi hengenvaaraa. Luoti oli vaan tarttunut pääkuoreen, sekä vienyt muassaan pienen kappaleen kalloa. Kipu oli kuitenkin tarpeeksi suuri hetkeksi uuvuttamaan Mikkoukon.