Kun hänen vaimonsa ja tyttärensä näkivät kuinka taitavasti Katri pesi haavan puhtaaksi, jättivät he koko huolen hänelle sanomatta sanaakaan. Nuo kateat sisarukset tunsivat nyt muutamana minuuttina enemmän kuin yhden piston sydämessänsä siitä että olivat laskeneet suustansa niin kovia sanoja Katrista. Hänen uutterat pyrintönsä saada Mikkoa tointumaan poisti ainakin ajaksi kaiken kateuden heistä.
Kun Mikko vihdoin toipui, menivät molemmat sisaret Katrin luo ja antoivat hänelle kumpikin kätensä vanhemman sanoessa:
"Anna meille anteeksi, että olemme sinua pahoin kohdelleet!"
"Mielelläni", vastasi Katri iloisesti; "en minä milloinkaan ole ollut pahoillani teille".
Niin, Katri oli liian hyvä ja jalo tunteakseen semmoisia tunteita, ja kuinkapa hän nyt saattaisi olla vihoissaan kenellekään kun hän itse oli niin onnellinen!
Heti herättyänsä sanoi Mikko.
"Missä minä olen? Ah, nyt muistan! Punapartanen ryssälurjus tähtäsi minua ja minä tunsin kohta kuinka luoti putiloi kalloani … ai, ai, kun sitä särkee! Mutta missä pirussa minun pyssyni on?" kysyi hän kapuroiden käsin molemmin puolin. "P——le! minä vimmastun jos tuo punainen ryökäle on saanut sen; minun pitää … nouseman…"
"Ei, olkaa alallanne. Mikko", keskeytti Katri ja painoi salaisella väkinäisyydellä ukon alas kun hän yritti nousta ylös. "Te olette saanut haavan päähänne ettekä varmaankaan jaksa edes seisoa. Kas niin, olkaa nyt hiljaa, niin tulette pian paremmaksi!"
"Ah", virkkoi ukko ja katsoi Katriin ystävällisesti, "sinäkö se oletkin, Katri! Sinäpä olet oikea Jumalan enkeli, ja sen sanon, ettei ainoakaan mies koko Suomessa saata saada parempaa vaimoa kuin Erkki Ollikaisella on! Puh … oi, kuinka päätäni polttaa. Onko täällä vettä, niin hautokaa sillä, muutoin palaa pääni tuhaksi".
Mikko vaipui pian syvään uneen, jonka kestäessä hän varovasti kannettiin kirkkoon, missä muutkin haavoitetut olivat turvassa.