* * * * *
Jussila nousi suurella vaivalla putoamisen jälkeen ylös. Jaellen mitä karkeimpia kirouksia ja uhkauksia tuntemattomalle ampujalle kosketti hän molemmin käsin ruumistansa, oikein saadaksensa tietää oliko hänellä todella kaikki jäsenensä tallella.
Muuan sananlasku sanoo: ei paha vähällä pakene, ja niin kävi täydellä syyllä sanoa Jussilastakin. Mustempaa ja katalampaa sielua ei löytynyt monen penikulman ympäristöltä, tuskin koko Suomessa. Syntyneenä Venäjän rajoilla kaukana Kajaanin takaisilla erämailla ja kasvatettuna melkein villissä tilassa metsän petojen ohessa, joiden kanssa hän lapsuudestaan oli ollut alituisessa sodassa, oli luonnollista, että hänen mielensäkin oli villiintynyt. Semmoisissa luonteissa ovat intohimot aina hurjimmat ja kesyttömättömimmät.
Noin kahdenkymmenen vuoden ikäisenä tuli hän kerjäläisenä eteläänpäin maata. Mutta hän ei ollut tavallinen kerjäläinen, joka nöyrillä liikkeillä pyysi almua. Ei, jos hän maantiellä taikka yksinäisillä metsäpoluilla tapasi ihmisen, jolla hänen mielestänsä oli jotakin annettavaa, niin hän vaati rahaa taikka ruokaa komentavalla tavalla. Jos sitä kiellettiin häneltä, niin hän löi ja löipä vielä tuntuvastikin sillä Jussilalla oli karhun voimat.
Teillä pohjoisessa Suomessa, joilla vaan silloin tällöin joku matkailija näkyi kaukana toisistaan olevien asumusten välillä, olikin siihen aikaan varsinkin yksinäisen ihmisen vaarallinen kulkea. Niinpä kävikin huhuja monen monituisesta murhasta ja rosvouksesta, mutta kuinka kruununmiehet pahantekijöitä vainosivatkin, eivät he kuitenkaan saaneet heitä käsiinsä, sillä he kätkeysivät syviin metsiin ja korpiin, joihin ei sen tehnyt mieli heitä seurata, joka vähänkin piti hengestänsä.
Jussila oli parina vuotena ollut tuollainen kulkumies, ja niinkauvan kuin tämä vapaa mutta vaarallinen elämä oli hänen mieleensä jatkoi hän sitä. Mutta vihdoin tulivat kruununpalvelijat yhä rohkeammiksi ja uskaliaammiksi, ja kun matkustajien lukumäärä väheni, niin että hän usein sai kärsiä puutetta, lähti hän salaisia teitä pitkin alas Savoon päin.
Eräänä pimeänä ja sateisena iltana koputti hän, ylen väsyneenä ja nälästä nääntymäisillään, pirtin ovea Heiniojassa. Hän näki huoneesta valoa ja ymmärsi siitä että huoneessa oli joku.
Pari kertaa koputettuansa avasi Jussila oven ja astui sisälle. Vuoteella akkunan lähellä makasi eräs rengeistä kuorsaten, mutta heräsi heti kun hän kuuli ovessa käytävän.
"Kuka se on?" huusi renki ja nousi nopeasti ylös tarttuen kiinni sängyn vieressä olevaan kirveesen, sillä hän luuli ensi hämmästyksessään varkaan hiipineen sisälle.
Jussilan muoto ei juuri ollutkaan luottamusta herättävän kaltainen, ja nyt seisoessaan puolihämärässä ovella, puettuna repaleiseen pukuunsa punanen tukkansa ja partansa sikinsokin karkeitten kasvojensa ympärillä, oli hän täydellisesti murhaa taikka rosvoamista tuumivan ihmisen näköinen. Hänen suuri sauvansa, tummat ja kavalat katseensa, jotka eivät milloinkaan suoraan katsoneet miehen rehellisiin silmiin, sekä vyönsä alta esiin pistäytyvä pistooli vaikuttivat myös renkiin ja saivat hänen luulemaan varkaan olevan edessänsä.