"Minun pitää oleman varoillani", ajatteli hän. "Tuota Rosovskia ei ole uskomista".
Pohjoisesta päin alkoivat Venäläiset, jotka pian huomasivat, että heillä oli vastassaan ainoasti joukko harjaantumattomia talonpoikia, käymään rohkeammin kimppuun. He ampuivat sentähden kirkkopihaan luotia niin taajaan, että tuo rohkea Erkkikin vaaleni. Samaan aikaan kapusivat venäläiset jääkärikatteini etupäässä aidalle. Tosin heitä otettiin vastaan piikkien pistoilla, kirveen iskuilla ja väkevillä kalikanlyönnillä niin että he ensin peräytyivät ja nopeasti hyppäsivät uudestaan muureilta alas, mutta Rosovskin kehoitukset ja kädentuntoiset ohjaukset sekä pilkalliset muistutukset siitä että he, tottuneet keisarilliset soturit, saivat selkäänsä talonpoikaisjoukolta, saivat heidät uudestaan ryntäämään eteenpäin. Tosin moni heistä uudelleen horjahti kiviaidalta alas, mutta nyt oli hyökkäys vastustettamaton ja Suomalaisten täytyi vetäytyä takasin.
Kirkkopihaa peittävän ruudinsavun suojassa, kokoontuivat Suomalaiset Erkki Ollikaisen ympärille alhaalla laiturin lähellä. Heidän tarkoituksensa oli selvästi yht'äkkiä rientää veneihin, mieluummin kuin joutua Venäläisten käsiin.
Suurin osa vaimoja oli jo veneissä, jonne haavoitetut jo ennen olivat kannetut. Katri ja majurin tyttäristä vanhin sekä Mikko Ikosen molemmat tytöt olivat vielä kirkossa. He olivat yksin voimin nostaneet ylös tuon vanhan talonpojan viedäkseen häntäkin turvaan, ja heidän piti juuri astuman kirkkopihalle, kun ovessa näkyi suurikasvuinen mies.
"Haa!" huusi mies kaikuvalla pilkkanaurulla, "enpä myöhästynyt!"
Hänen takanansa näkyi, kun ruudin savu tuulen puuskauksesta vähän hälveni, venäläinen alaupseeri ja hänen kolme sotamiestänsä. Nähdessään vihollisten pilkalliset ja eläimelliset katseet, olivat neljä naistamme peljästyksestä vähällä pudottaa Mikko Ikosen maahan.
"Suuri Jumala", ajatteli Katri, joka heti tunsi Jussilan ja nyt aavisti pahinta. "Oi, jos Erkki olisi täällä."
Jussila astui oitis sisälle kirkkoon ja läheni Katria. Nuori morsian pakeni peljästyen läheiseen penkkiin, kimakan hätähuudon päästessä hänen huuliltansa. Toisetkin tytöt riensivät etsimään turvaa mikä mistäkin kirkossa, lujaan huutaen apua. Ainoasti rohkea Anna Segercrantz yritti hiipiä ulos, mutta joutui suoraan venäläisen katteinin syliin, joka tyttöparan rukouksista, kyyneleistä ja irtipääsemisen ponnistuksista huolimatta piti häntä lujasti kiinni sanoen:
"Hiljaa, hiljaa! Et sinä tästä pääse".
Kun naiset pakenivat kukin tahollensa, jättivät he hämmästyksessään vanhan Ikosen permannolle. Siinä vanhus nyt avuttomana oli kirkkoon hyökkäävien vihollisten vallassa, joista usea tallaten astui hänen ylitsensä. Yksi heistä oli kuitenkin sen verran toisia ihmisellisempi, että hän potkasi ukkoa suolivyöhön sillä seurauksella että hän tainnottomana lensi eräälle sivukäytävälle.