"Tottahan nyt, koska täällä olen syntynyt".
Malm ei tahtonut tietää sen enemmän. Oitis käski hän kersantti Rosenqvist'in, joka oli rohkea ja taitava sotamies, muodostamaan jääkäriketjun ja varovasti lähenemään kirkkoa sekä, jos suinkin mahdollista oli, kiertää vihollinen, taikka, jos ei se onnistunut, pyrkimään kirkon eteläpuolelle, joten vihollinen joutuisi kahden tulen väliin.
Ei kestänyt kauvan ennenkuin ampuminen kirkkomaalta ehti Malmin joukon korville ja sai sen vieläkin lisäämään kiirettänsä.
Jota kovemmin hätäkello kajahti, sitä levottomammaksi tuli venäläinen katteini, sillä hän tiesi, että suomalaisia partiojoukkoja liikkui näillä tienoilla. Sitä paitsi oli hän pari kertaa ennen, vähimmän sitä aavistaessaankaan, saanut Malmin niskaansa ja molemmilla kerroilla oli hän vaan töin tuskin saanut henkensä pelastetuksi. Pelko siitä sai hänen nytkin päättämään väkisin tunkeutumaan torniin.
Hän käski sentähden alaupseerinsa millä hinnalla tahansa murtamaan ovi. Monen turhan koetuksen perästä pisti Jussilan päähän, joka sentähden että hän sanomattomasti vihasi vanhaa lukkariakin auttoi tätä yritystä, pettämätön keino. Oven alaosasta hakattiin pieni pala pois; aukkoon pantiin ruutia, joka sytytettiin. Täräys oli tuima; raskas tanko meni pirstaleille ja tie oli auki. Kymmenkunta Venäläistä hyökkäsi alaupseerin perässä jyrkkiä puuportaita ylöspäin. Vanha lukkari näytti olevan auttamattomasti hukassa.
Kun tämäkin Jussilan aie onnistui, hiipi hän, hieroen tyytyväisenä käsiänsä ja pilkallisesti nauraen ja iloiten siitä, että tuumansa nytkin oli menestynyt, savulla täytettyyn kirkkoon. Savun suojassa riensi hän sakaristoon, jonne hän oli sulkenut Katrin, ettei hän olisi päässyt pakoon. Ovi aukeni ja hän seisoi Erkki Ollikaisen nuoren morsiamen edessä.
Sakaristossa oli vaan yksi akkuna, sekin metsään päin. Tähän Jussila turvautui.
8.
Vanha soittaja oli jo menehtymäisillään, sillä vaikka hänellä olikin vahvat käsivarret, niin kyllä tunnin yhtämittainen soittaminen saattoi ne väsyttää.
"Enköhän tehnyt tyhmästi, kun en ottanut tarjottua apua", mumisi hän itsekseen. "Tuolla alhaalla on taistelu vielä täydessä menossa ja kuka tietää kuinka kauvan sitä saattaa kestää. Mutta", jatkoi hän rohkeammin ja sylkäsi karkeihin, kovasta työstä känsästyneihin käsiinsä, "minä soitankin sittekin siksi kuin uuvun; ehkä siitä on apua".