Kellotapuli oli pienenläntäinen; siinä oli vaan kaksi kelloa, molemmat sangen vanhoja. Isommasta kellosta, jolla lukkari soitti, kävi sama satu, kuin monesta muusta kristikunnan kellosta, että se nimittäin oli joutunut pahan henken maanalaiseksi, ja että tämä sentähden oli upottanut sen kirkon vieressä olevaan järveen. Siellä se kuitenkin ehtoisilla itsekseen soitti suruisia säveleitä; lapset joutuivat niitä kuulemaan; kellon kätköpaikka keksittiin ja se otettiin taas entiseen toimeensa. Niin kansa Juvan kellosta kertoi, jolla piti oleman helein ääni koko Suomen kaikista kelloista.
Viidet jyrkät portaat kävivät kellotapuliin, ja niistä olivat ylimmäiset irtonaiset, niin että ne saatettiin nostaa ylös. Lukkari oli irroittanut köyden palkista ja oli nyt valmis milloin tahansa vetämään portaat ylös, jos tarve niin vaatisi.
Pysyäksensä hyvillä mielin, lauloi hän kaikuvalla äänellä milloin kansanlauluja, milloin virsiä, ja se näytti häntä koko lailla virkistyttävän.
"Kun kello vaan pitää, niin kyllä se saa tanssia", huudahti hän. "Oi, näin kauvan yhtämittaa ei sillä ole soitettu sittekuin Kustaa III, kunnioitettu muistossakin, ammuttiin Tukholmassa; ampuja lie ollut joku Ankarström niminen mies, niinkuin kerrottiin. Niin, sitte on pitkiä aikoja kulunut, mutta vielä enempi on siitä kuin kuningas vainaja oli täällä sotimassa. Silloin oli toisenlaista elämää tälläkin seudulla, ja selkäänsä ryssä sai että silmät kipenöitsi. Niin niin, katteini Malm peittoo, Jumalan kiitos, nytkin hänen nahkansa, että se siitä käy, ja kyllä ryssä sen ansaitseekin. Niin, kuningas vainaja, sepä se oli kuningas koko päivän. Ystävällisesti kohteli hän kaikkia. Minä muistan vielä vanhan Tarkan, jonka me hautasimme viime suvena, kuinka hän tuli sodasta kotio, toinen jalka poikki ja puinen sen sijassa sekä iso, kiiltävä hopearaha rinnassa. Kaikki tahtoivat kuulla kuinka hän oli jalkansa menettänyt ja kunniamerkin saanut, ja silloin kertoi Tarkka … sydämeni oikein sulaa, kun sitä muistelen … mutta vaiti … mitä melua se on … ohooh. Vai kolistelette te tornin ovea, te lurjukset; vai niin, koputelkaa sitte! 'Niin', sanoi Tarkka, 'Ruotsinsalmella minä koivestani pääsin ja sain tämän planeetin rintaani. Jospa te olisitte nähneet kuninkaan siellä, pojat, ja Cronstedtin sitte! Hei pojat, nepä miehiä olivat, ne, ja Cronstedti, sepä löylytti ryssiä, että sydän rinnassa ilosta leimahteli! En ikipitkinä päivinäni ole minä kokenut kuumempaa päivää, en edes Viipurissa, jossa Puke niin uljaasti mennä pöllähytti vihollisen laivarivin lävitse, eikä venäläinen koskaan ole semmoisissa pieksijäisissä ollut kuin Ruotsinsalmella, ja juuri sentähden että kuningas ja Cronstedt olivat vihoissaan Viipurin asian tähden. Keskellä kuuminta luotisadetta sanoi kuningas minulle: Pelkäätkös, Tarkka? — Mitä se on, majesteetti, sanoin minä. — Hyvä on, sanoi kuningas, saat sitte tulla minun veneeseni, mutta jos silmääsikin räpähytät, niin olet kuin oletkin myyty mies. Uskokaa pois, että silmäni olivat kuin tikuissa, vaikka korvia kuumoittikin; mutta kun se p——leen luoti tuli ja nappasi koipeni poikki, niin silloin oli pirun paha pitää suutansa kiinni. Totta kuningas sentään huomasi, että jokin minua vaivasi, sillä hän sanoi: 'Oletpas sinä vaalea naamassasi, Tarkka; onko jänis jossakin?' — Eei, sanoin mä, mä sain vaan tämän kontruksuunin, sanoin mä ja koetin nostaa jalkaani ylös, mutta se nuljahtikin alas taas. Jassoo, niinkö sun laitas on, sanoi kuningas, sitte sun pitää saaman tämä näin, sanoi hän, ja sitte hän otti lakkaristaan tämän rahan ja pani sen rintaani; ja sitte saat sinä panssunnin kriksmanshuusikassasta sanoi hän, ymmärrätkös, sanoi hän. Niin, pojat, niin mun pillini meni ja niin tämä raha tuli, tietäkäät se'. Jos minä eläisin sata vuotta, niin en milloinkaan unhottaisi Tarkan sanoja, sillä juuri niin hän sanoi… Mutta onpas se sakramenskattua elämää, jota ryssä tuolla oven takana pitää! Niin, koett … mi … mi … mitä p … kirotut noidat; luulenpa, Herran ja sieluni nimessä, että he ovat panneet ruutia oven alle, sillä siltä tuo kuului … niin, tuolla he nyt tulevat alimmaisia portaita myöden! Ah, te kanaljat, vielä ette te ole minun tykönäni!"
Lukkari ei tarvinnut montaa minuuttia vetääksensä ylimmäiset portaat ylös ja sitoaksensa köyden kiinni. Sitten hän taas rupesi soittamaan, ensin kuitenkin suljettuansa oviluukun ja sen päälle pantuansa kaikellaista kamaa, puupalasia y.m. mitä tornissa sattui olemaan.
Yhä selvemmin kuuli hän Venäläisten riemuhuutoja alhaalla. Mutta riemu muuttui pian kiroukseksi, kun he huomasivat minkä kepposen lukkari oli tehnyt heille. Ainoasti muutama kyynärä päällänsä kaikuivat valtavat äänet, niin että koko tapuli vapisi, ja kellon äänien välissä saattoivat he kuulla lukkarin kimakalla äänellä veisaavan virttä. Kuinka he pääsisivät tuonne ylös? Ei mitään keinoa näyttänyt tarjoutuvan.
Hetken aikaa tirkisteltyään kattoa lupasi muuan sotamiehistä kavuta ylös hakkaamaan köyden poikki. Portaat putoisivat sitte alas. Alaupseeri suostui tähän. Nousemalla erään kumppaninsa hartioille onnistui sotamiehen parin turhan koetuksen perästä saada kiinni erääsen kattoparruun. Varovasti kavuten läheni hän portaita. Pari iskua, joita ei lukkari kellon kuminan tähden kuullut, oli tarpeeksi ja portaat putosivat alas aika jylinällä. Niiden alapää tosin särkyi, mutta niissä oli kuitenkin mittaa tarpeeksi.
Vanha lukkari kuuli portaitten putoamisen ja ensi kerran monesta vuodesta vaalenivat hänen ahavoittuneet kasvonsa.
"Minä olen hukassa", ajatteli hän ensimmäisessä hämmästyksessään, mutta heti sen jälkeen sai hän lujuutensa takaisin. Hänestä oli turhaa nyt enään soitella. Yhdellä hyppäyksellä oli hän kirkonpuolisen torninluukun edessä ja katseli tutkivasti alaspäin. Luukusta ei ollut katolle kuin korkeintaan kolme kyynärää. Huomattuansa tämän tuli hän tyytyväisemmäksi.
"Tuolla alhaalla ei kukaan pääse kimppuuni", sanoi hän itsekseen, "ja ruudinsavu alhaalla estää sielläkin taistelevien näkemästä minua, kun vaan asetun niin lähelle seinää kuin suinkin".