Tuumasta toimeen. Hän leikkasi poikki kellonhihnan, joka oli enemmän kuin kuusi jalkaa pitkä, pani sen kahden kerroin keskellä luukua olevan vahvan välipuun ympärille, ja luiskahutti sitä myöden itsensä kirkonkaton harjalle, jolle hän heti istui kahden reisin. Hän huomasi silloin, että luukkujen alla käypä reunakoriste esti kenenkään ylhäältä päin huomaamasta häntä kun hän istui ihan seinustalle. Alhaalta kirkkopihalta tuprueli ruudinsavu niin taajaan, ettei häntä sieltäkään saatettu huomata.
Kun pakolainen oli päässyt katolle, veti hän kellonhihnan perässään. Pakonsa olikin tapahtunut "kreivin aikaan", niinkun sanotaan, sillä hän oli tuskin saanut hihnan alas, kun venäläisten yhdistetyin voimin onnistui saada permantoluukku auki kellotapuliin.
Kätköstänsä saattoi vanha lukkari helposti kuulla vihollisen melua, kirkunaa ja kiroomista heidän turhaan etsiessään kadonnutta soittajaa, ja tyytyväisyyden hymy levisi hänen huulillensa mumistessaan itsekseen:
"Rymytkäät nyt! Enkö ole erinomaisesti pettänyt teitä! Ah, en minä luullut teitä niin tyhmiksi!"
Hän ei ollut kauvan istunut epämukavalla paikallaan, kun tuuli hajoitti ruudinsavun. Ukko oli vähältä hämmästyksessään pudota alas.
"No, nyt on kumminkin loppuni lähellä", vaikeroi hän. "Nuo kirotut ryökäleet huomaavat minun pian ja rupeavat varmaankin ampumaan minua kuin varesta. No, nyt olen kumminkin joutunut tuhasta tuleen".
Venäläiset äkkäsivätkin todella pakolaisen kirkon harjalla, ja kun kello oli la'annut soimasta arvasivat he oitis tuon ukon soittajaksi. Siinä luulossa he vielä varmistuivat, kun alaupseeri huusi tornin luukusta:
"Paholainen on varmaankin vienyt lukkarin, sillä täällä häntä ei ole^.
"Ampukaa tuo", ärjäsi Rosovski kiukuissaan. "Hänen meidän pitää saaman valtaamme sillä hän on tehnyt meille enemmän pahaa kuin kaikki muut Suomalaiset yhteensä!"
Pari jääkäriä tähtäsi ja ampui, mutt'ei kummankaan luodit sattuneet.
Rosovski raivostui.