"En, siit'ei tule mitään", vastasi pohjalainen raa'asti nauraen. "Sinä seuraat sen sijaan minua".
"Sinua! En koskaan!"
"Oh, ole vähemmän ylpeä. Minä tiedän kyllä millä sinun saan sävyiseksi", huudahti Jussila innoissaan. Hän hillitsi kuitenkin myrskyileviä tunteitansa ja jatkoi: "Jo kun sinä olit lapsi, olin minä vimmatusti rakastunut sinuun, ja kerran yksinäisyydessäni täällä vannoin minä Jumalan taikka helvetin kaikkien valtojen nimessä, en muista nyt niin tarkasti kumpaisenka, että sinä eikä kukaan muu olit oleva minun omani. Sinä työnsit minun halveksivasti luotasi, ehkä sentähden että minä olen ruma ja ilkeä", jatkoi hän taas pirullisen pilkallisella naurullansa, "sillä sinä pidit enemmän Erkistä, ja silloin minä uudistin valani, että sinä yksin olit oleva minun. Siitä pitäin minä vihaan Erkkiä niin suuressa määrässä kuin ihminen saattaa toista vihata. Te Suomalaiset täällä alhaalla halveksitte meitä, pohjoissuomalaisia, ja pidätte meitä noitina ja pahoja henkiä pahempina, sitä minä jo nuorina päivinäni sain kokea, ja minun kokemukseni on opettanut kuinka minun pitää kohteleman teitä ja kuinka…"
"Mutta eihän Heiniojan majuri ole vihannut sinua, vaan päin vastoin kohdellut sinua kaikin tavoin hyvin", keskeytti Katri häntä.
"Älä puhu hänestä", vastasi Jussila iskein kätensä kasvojensa eteen. Yksi ainoa hyvä liikutus rupesi todellakin liikkumaan hänen sielussansa. "Hän on tuhansista ainoa joka kolmenakymmenenä viitenä pitkänä vuotena on osoittanut minulle ihmisellisiä tunteita, ja sentähden minä kunnioitan häntä. Mutta mitäpäs siitä jos yhdellä on tämmöinen mieliala, kun tuhannet muut minua vaan halveksivat ja vihaavat. Pohjoissuomalainen luullaan kylmäksi kuin jää, ja ettei hän saata rakastaa ja vihata, mutta he, jotka semmoisia luulettelevat, he ovat suuresti erhettyneet. Katri", jatkoi hän ja hänen äänensä muuttui melkein rukoilevaksi, "minä tunnen itsessäni, että saattaisin sinun tähtesi tulla mielettömäksi, jos…"
Juuri nyt tunki Malmin joukon hurraaminen Katrin ja Jussilan korviin saakka. Ja siihen yhtyivät melkein samassa silmänräpäyksessä Venäläisten hätääntyneet huudot ja kiroukset.
"Kas niin, helvetin kaikkien henkien nimessä", ärjyi Jussila, kasvot vimmasta tuhankarvaisina, "nyt kai viedään minulta otus läpi käsieni. Ei … tuhat kertaa ei…"
Näin sanoen hyökkäsi hän hurjasti Katrin päälle. Tämä oli kuitenkin nopealla liikkeellä hypännyt pöydälle, aikoen särkeä akkunan ja huudoillansa herättää Suomalaisten huomiota. Pohjois-Suomalainen syöksyi kuin tiikeri hänen päällensä, tarttui häneen kiinni suolivyöstä, potkasi akkunan palasille ja seisoi pian, norjuutensa ja voimansa avulla, kirkonaidalla. Samaan aikaan töytäsivät pakenevat Venäläiset katteini Rosovskin perässä samalle paikalle ja ennenkuin Jussila edes ehti lukea kolmeen, oli hän saaliinsa ja pakenevien kanssa hurjassa menossa metsässä. Katri oli pyörtyneenä hänen sylissään; morsiushopeet olivat pudonneet kuin Jussila hyppäsi akkunasta, eikä hunnusta ollut repalettakaan jäljellä; palasia näkyi vaan siellä ja täällä puissa.
Ainoan, minkä Jussila hurjassa paossaan huomasi, oli vaimoihminen, jota katteini Rosovski erään sotamiehen avulla laahasi perässään. Naisen muotoa ei hän kuitenkaan nähnyt.
Suomalaiset ajoivat vihollista vähän matkaa takaa mutta kun Venäläiset olivat liian paljon edellä, palasivat he pian takaisin mitään toimittamatta.