Jokainen saattaa siis kuvitella millaisilla tunteilla hän astui joukon etupäässä luutnantin rinnalla. Se liikkui hänen mielestään hirvittävän hitaasti eteenpäin! Hänestä se oli etanan hiljaista kulkua. Jos hän olisi voinut lentää ei hän olisi viipynyt montaa sekuntia maassa.
"Onko Katri siellä vielä?" Tämä ajatus vaivasi häntä yhtenään. "Ja jos hän on siellä, millaisessa tilassa hänen sieltä löydän? Kuolleena vai elävänä ja ehkä häväistynä? — Luutnantti!" huudahti hän vihdoin kun tuskansa nousi korkeimmilleen, "tämä kulku on liian vitkallista minulle; sallikaa minun rientää edellä!"
"Mutta jos syökset suoraan perikatoosi?" intti Fieandt.
"No, se on sitte minun oma asiani".
Näin sanoen lähti hän edelle. Pian hän voitti ne esteet, jotka häntä kohtasi ja nopeasti joutui matka. Vihdoin pysähtyi hän hämmästyen. Edessään olivat maassa pitkänään neljä venäläistä jääkäriä, Demonovin vartio, kaikilla rinnassaan iso ammoava haava. Tässä ei ollut kuitenkaan viipymisen aikaa. Pieni tasanko eroitti hänen vielä tuvasta, joka näkyi tummana ja synkkänä, kun eivät auringon säteet vielä ulottuneet sitä valaisemaan. Ennenkuin hän lähti astumaan tämän ylitse katsoi hän taaksensa olivatko Suomalaiset kaukana. Hän ei nähnyt ainoatakaan sotamiestä, niin hyvin jääkäriketju oli kätkeytynyt, mutta kun hän tarkemmin katseli ruohoa, huomasi hän kuinka se hiljaa liikkui pitkänä, suorana rivinä.
"Nuo osaavat kulkea salaa", ajatteli Erkki tyytyväisenä. "Jos eivät he ota vihollisen koko yliesikuntaa, ei heillä todellakaan ole onnea".
Norjasti lahti hän sitte juoksemaan aukean ylitse toisessa kädessään pyssy, toisessa viritetty pistooli. Joka hetki odotti hän laukausta selkiseljällänsä olevasta ovesta taikka särjetystä akkunasta, mutta ei se häntä huolestuttanut. Hän katsoi vielä kerran taaksensa ja huomasi ruohon silloin olevan vilkkaammassa liikkeessä. Se teki hänen vieläkin rohkeammaksi.
Tultuansa ovelle pidätti hän kuultelemaan. Muuta ääntä ei kuulunut kuin tuulen vinkuna avoimessa akkunassa. Synkkä tunne valtasi nuoren Suomalaisen.
"Jumalani, ovatkohan he tappaneet hänen", ajatteli hän ja astui päättävästi kynnyksen ylitse. Isommassa huoneessa ei näkynyt ainoatakaan elävätä olentoa. Kynttilä oli palanut loppuun pullon suussa. Vieressä oli pikari kaadettuna; toinen oli joutunut pöydän alle ja kolmannen sirpaleita näkyi yhdessä ruutisarven jäännöksien kanssa. Tirkistelevin katsein pysähtyi Erkki keskelle laattiaa kuultelemaan. Ovi sisähuoneesen oli suljettu. Uskaltaisiko hän avata sen? Olihan siellä se hirmuinen salaisuus, jota hän kuitenkin toivoi selväksi? Kova väristys kävi hänen ruumiinsa lävitse. Hän silitti useamman kerran hikeä valuvaa otsaansa; jalkansa tuskin kannattivat häntä.
Vihdoin rohkaisi hän mieltänsä ja työnsi oven auki. Raskas ilma tuli sieltä häntä vastaan. Kului melkeä hetki ennenkuin hän saattoi avata silmänsä ja katsoa sisälle. Hän pelkäsi ensimmäisen katseensa kohtaavan nuoren vaimonsa hengetöntä ruumista.