Onneksi oli Fieandtin hyökkäys huomattu niin varhain että pääsö rantaan vielä oli vapaa. Sitä tietä riensivätkin Venäläiset niin paljon kuin pääsivät.
* * * * *
Vihtakannan ja rannan keskivälillä, johon vihollisen venehistö oli laskenut, oli eräs vielä polttamaton tupa. Se oli Fieandtin oppaan, vanhan Pohjosen asunto.
Tähän tupaan olivat Jussila ja Demonov vieneet Katrin ja Annan. Vaimoraukat olivat niin monen päivän alituisten ponnistuksien perästä väsymyksestä ja ikävästä menehtymäisillään, että he vaan vaivoin pysyivät pystyssä.
"Mutta miksi sinä meitä kiusaat niin kovin?" sanoi Katri Jussilalle, kun tämä koetti saada puhetta alkuun muista asioista. "Tiedäthän sinä, että minä olen kuolemankin ennenkuin sinun".
Jussila ei vastannut oitis. Hän yritti katsella molempia naisia, mutta
Annan moittivat katseet voittivat hänen himoisuutensa.
"Kuinka paljon hyvää isäni on sinulle tehnytkään ja kuitenkin sinä toimitat minulle näin kovan kohtalon", virkkoi Anna.
"En minä sitä tee", vastasi Jussila.
"No niin", sanoi Anna ja toivon säde loisti hänen kauniissa silmissänsä. "Jos et sinä sitä tee, niin sano kuka se sitte olisi?"
"Minä en pääse katteinista. Oi, te ette tunne Demonovia! Hän ei helpolla päästä käsistään mitä hän kerran on saanut".