"Tämäpä ei ole niinkään hauskaa", mutisi Saituri-Pelle päätään raapien. "Mitä minun nyt on tehtävä?"
Alkoi hämärtää ja Saituri-Pelle oli jokseenkin pahalla tuulella.
"Mitähän, jos Granmar tulisikin urkkimaan Agdan olinpaikkaa", ajatteli ukko itsekseen, "silloin en todellakaan tiedä mitä tehdä. Ja jos Stehn saa minut kynsiinsä, niin olenpa totta tosiaan hukassa."
Kun hän oli kävellyt muutamia kertoja lahoomaisillaan olevan hökkelin ympäri ja tullut vakuutetuksi siitä, että ovi ja ikkunat olivat mahdollisimman hyvin suljetut, ryömi hän siilin tavoin hökkelin toisessa päässä olevaan vuorenonkaloon, josta häntä tuskin päivälläkään olisi voinut löytää.
* * * * *
Mäen kirkon viereen Hisingenissä oli leiriytynyt noin satamiehinen joukkue norjalaisia. Väsyneet jalkasotamiehet, jotka pari päivää olivat ponnistelleet pikamarsseissa, ottivat mielihyvällä tilaisuudesta vaarin levätäkseen muutamia tunteja. Makuusijansa valmistivat he kylmästä ja kosteasta maasta ja rensselit saivat olla päänalaisina, mutta siitä huolimatta nukkuivat he pian melkein kaikki, huolettomina, mitä saattaisi tapahtua. Vieläpä vartijasotilaidenkin oli sangen vaikea pysyä hereillä, Siihen vaikutti vielä ruma sääkin, joka painoi heidän mieliään.
Siellä täällä valvoi kuitenkin yksi ja toinen, erittäinkin muutamat upseerit ja osa alipäällystöstä. He olivat luonnollisesti ottaneet huolehtiakseen miehistön turvallisuudesta ja pitivätkin itsensä suuresti vastuunalaisina siitä, ja se seikka vaikutti niin, että uni ei tullut heille vieraaksi. Myöskin ajatus siitä vaarasta, joka heitä mahdollisesti uhkaisi, jos he olisivat vähemmän tarkkoja, sai heidät olemaan vieläkin varovaisempia.
Erittäinkin oli joukon johtaja, nuori kapteeni Sverre Haraldinpoika, alituisesti liikkeellä. Ollessaan Sekkelannissa, Ise järven pohjoispäässä, oli hän saanut Hessenin prinssiltä ankaran käskyn uupumatta ja antamatta minkään itseään pidättää päivin ja öin jatkamaan marssia Göteborgia vastaan. Jos häntä tavalla tai toisella koetettaisiin estää, oli hänen tehtävä kiertoliikkeitä, mutt'ei missään tapauksessa antaa peloittaa itseänsä. Vielä oli prinssi mahtipontisesti lisännyt, että ruotsalaiset olivat osaksi niin pelkoja, osaksi niin harvalukuiset, ett'ei hänellä, Sverrillä, ollut kerrassaan niin mitään pelättävänä.
Marssimisen aikana oli kuitenkin käynyt selville, ett'ei prinssin otaksumat olleet aivan luotettavat. Sillä tuskin oli kapteeni Sverre ehtinyt marssia Ruotsin rajan yli, ennenkuin joukko Bohusläänin rahvasta yhteisvoimin, eikä menestyksettä, oli saattanut hänen kulkunsa sotaiseksi. Ja samoin kävi Bohusläänin tunturiseuduillakin, sillä alas rannikolle ei hän vähäisen joukkonsa kanssa uskaltanut marssia. Monta kertaa noudatti hän Hessenin prinssin antamaa neuvoa kulkien kiertoteitä, mutta niistä oli aina se seurauksena, että maan väestö, joka hyvin tunsi seudut, työnsi hänet takaisin ja silloin kun hän vähimmin odotti, hyökkäsi esiin metsistä ja nuorten onkaloista.
Mitä suurimmalla vaivalla onnistui hän vihdoinkin pääsemään Mäen kirkolle. Niistä kahdestasadasta miehestä, jotka hän oli tuonut mukanaan Sekkelannista, oli jäljellä, kuten äskettäin mainittiin, vain noin sata. Muut olivat joko kaatuneet bohuslääniläisten luodeista ja miekoista tai myöskin joutuneet vangeiksi. Noin kymmenisen miestä, jotka Rajakylän kirkolla olivat onnistuneet pääsemään pakoon, olivat yön pimeydessä tulleet Pohjan joen yli. Heidän johtajanaan oli vanha Gudmar-korpraali, sotakarhu, joka kunniakkaasti oli ottanut osaa kaikkiin viime vuosien sotaretkiin. Hän oli ennenkin oleskellut näillä main, ja tunsi sentähden jokseenkin hyvin paikat.