"Voi! Sinä et näytä minua ymmärtävän."
"En ymmärräkään, se minun täytyy sanoa. Tehän puhutte arvoituksia."
"Arvoituksiako? No, entä tanskalaiset ja norjalaiset sitten? Ovatko hekin arvoituksia?"
"Tanskalaiset ja norjalaiset?"
"Niin juuri, etkö sinä tiedä, että juuri tältä puolelta heitä odotamme?"
Granmar löi otsaansa samalla huudahtaen:
"Suokaa anteeksi, isä Stehn, sitä en tullut ollenkaan ajatelleeksi. Mutta", jatkoi hän jonkun aikaa ajateltuaan, "minä kyllä luulen, että ehdimme löytää Agdan, ennenkuin vihollinen tulee. Koettakaamme vaan! Rohkea rokan syöpi, oli isälläni aina tapana sanoa."
"Olkoon menneeksi", sanoi ukko Stehn. "Tahdonpa minäkin koettaa."
Veneen maalle vetäminen oli kovaa työtä, mutta vihdoin oli se kuitenkin mutkikkaassa vuorenonkalossa. Kun he olivat peittäneet sen oksilla ja lehvillä, lähtivät ukko Stehn ja nuori aseseppä etsimään ryöstettyä tyttöä.
Retki, jolle he lähtivät, oli mitä suurimmassa määrin vaivalloinen, olletikkin kun he eivät tietäneet mille suunnalle menisivät. Monta kertaa luiskahti jalka ja ne kivet, joihin he tarttuivat vetääksensä itsensä vuoren rinnettä ylös, irtaantuvat. Mutta vastuksista huolimatta ei heidän rohkeutensa eikä kestävyytensä lannistunut. Eivät he myöskään säästäneet lausumasta innostuttavia sanoja toisilleen.