Alkoi tulla pimeä ja kulku oli senkin tähden vaikeaa. Ukon hätähuuto sai Granmarin, joka kapusi edellä, kääntymään ympäri.
"Auta, auta!" vaikersi ukko. "Mutta pian!"
Hän ei todella ollutkaan hauskassa asemassa. Juuri silloin, kun hän oli tarttunut erääseen kallionkielekkeeseen, vieri se paasi, jonka päällä hän vähää ennen oli seisonut, jalkojensa alta, ja hän jäi sananmukaisesti riippumaan taivaan ja maan välille.
Vikkelä kun oli, kiirehti Granmar heti vanhuksen avuksi. Hän ehtikin "kreivin aikaan." Vanhus oli juuri päästämäisillään itsensä irti, käsivartensa vapisivat ja pari vasemman käden sormea oli jo irroittunut kivestä.
"Pitäkää kiinni vielä pari minuttia, isä Stehn!" kehoitti Granmar.
"Minä koetan, mutta niinkuin näet, on se vaikeaa", ähkyi ukko Stehn. "Mi— — nä — — koe — — tan — — kuit — —"
Aivan viime hetkellä sai nuori seppä tartuttua häntä lujasti käsivarteen. Ponnistamalla kaikki voimansa, onnistui hänen lopuksikin vetää ukko kielekkeen päälle.
"Ettekö tahdo palata takaisin, isä Stehn?" sanoi Granmar. "Ajanpitkään käy tämä teille liian vaikeaksi. Kyllä minä suoriudun yksinkin."
Kun ukko Stehn oli vähän levähtänyt, vastasi hän kiukkuinen ilme kasvoillaan:
"Mitä roskaa sinä puhut? Luuletko sinä, että tämä pieni seikkailu oli — —"