"Tuolla, oikealla vuorenrinteellä."
"Kyllähän se tuvalta näyttää."
"Ajattelehan, jos Agda onkin viety sinne!"
"Niin, eihän sekään voi olla mahdotonta", sanoi Granmar. "Jos tahdotte, isä Stehn, niin menemme katsomaan."
"Tietysti! Nopea päätös ja nopea toiminta! Mutta on välttämätöntä, että olemme mahdollisimman varovaiset."
Sillä aikaa kun ukko Stehn ja Granmar hapuilivat tuvalle päin, lähestyi Sverre Haraldinpoika joukkoineen pohjoisesta.
9.
Sen ikkunan ääressä, joka oli vuorelle päin, seisoi Agda. Surullinen tilansa ei antanut hänen hetkeäkään nukkua. Sitäpaitsi oli hän lujasti päättänyt hinnalla millä tahansa koettaa paeta. Hän koetti hiljaa ovea, mutta se oli kiinni.
"Granmar, Granmar!" huokasi hän ja peitti kasvonsa käsillään, "minkätähden olet minut unhoittanut? — Unhoittanutko?" toisti hän tuskallisella äänellä. "Ei", jatkoi hän sitten, ja toivon valoisa säde loisti hänen silmistään, "hän ei voi minua unhoittaa, yhtä vähän kuin minäkään häntä. Hän ei tiedä missä olen, muuten hän kyllä — —"
Yht'äkkiä lopetti hän yksinpuhelunsa ja kuunteli. Hän kuuli merkillisen äänen, "mikähän se mahtoi olla?"