"Jos koettaisin paeta", ajatteli nuori tyttö. "Ellen onnistu, niin ei suinkaan käyne pahemmin, kuin että — — mutta hiljaa!" niin äännähtäen katkaisi hän itse ajatustensa juoksun, "luulen kuulevani ulkoa askeleita."
Agda ei ollut kuullutkaan väärin. Askeleet, jotka olivat niin varovaisesti otetut, että Agda tarkan kuulonsa avulla oli ne tajunnut, olivat ukko Stehnin ja Granmarin, jotka hiljaa kuin kissa olivat hiipineet niin lähelle hökkelin seinää, kuin suinkin. Ukko Stehn ei voinut kuitenkaan kauvaa pidättäytyä.
"Granmar!" kuiskasi hän niin matalalla äänellä kuin mahdollista, "etkö näe tai kuule mitään, joka — —"
"Hiljaa!" keskeytti nuori aseseppä myöskin kuiskaten, samalla asettaen toisen kätensä ukon huulille, "hiljaa! ja kuunnelkaa tarkoin."
Jonkun hetken kuluttua jatkoi hän:
"Ettekö kuule mitään?"
"Kyllä, aivan niinkuin joku tässä lähellä nukkuisi."
"Niin, siltä se minustakin kuulostaa. Tutkikaamme paikkaa!"
Tämä kuiskaava keskustelu tapahtui juuri sen ikkunan alla, jonka ääressä Agda seisoi. Hänen tarkka kuulonsa tajusi jokaisen sanan ja hänestä tuntuivat äänet tutuilta.
Voimatta itse saada selville, mitä oli tekeillä, alkoivat hänen sormensa niin kovasti liikkua ikkunan ruudulla, että kuului siltä kuin sitä olisi koputettu.