"Jos vähääkään liikutat itseäsi, senkin saituri ja naisryöstäjä, niin olet kuoleman oma."
"Päästä minut irti!" vaikeroi Saituri-Pelle. "Minä tukehdun."
"Niinkuin sitä muka kukaan surisi", sanoi ukko Stehn uhmaavasti.
Saituri-Pelle oli kylliksi viisas huomaamaan, ettei tällä kertaa auttanut mikään muu kuin pysyä hiljaa. Tässähän oli kysymys elämästä ja kuolemasta, eikä hän tahtonut vielä luopua rakkaista rahoistaan, jotka olivat hänelle kaikki kaikessa.
Sillä aikaa kun tämä tapahtui vuorenonkalossa, riensi nuori aseseppä vapauttamaan rakasta Agdaansa, mikä vaikeudetta onnistuikin. Kun ensimmäiset ilonkohtaukset olivat tapahtuneet, sanoi Granmar:
"Nyt menemme katsomaan, kuinka ukko Stehnin ja Saituri-Pellen laita on."
Kun molemmat rakastetut tulivat vuorenonkalon lähelle, eivät he ensiksi huomanneet mitään, mutta heti kun silmänsä olivat tottuneet hämärään, näkivät he aivan aukeaman suulla muodottoman möhkäleen, joka liikkui edestakaisin.
"Hoi, isä Stehn", huusi Granmar, "oletteko te siellä?"
"Kyllä", vastasi Stehn, "ja saituri on varmasti käsissäni."
"Tuokaa hänet tänne!" huudahti nuori aseseppä. "Kyllä minä näytän hänelle, mitä — —"