"Armoa! armoa!" rukoili Saituri-Pelle samassa. "Minä tahdon — —"
"Älkää välittäkö siitä, mitä hän lörpöttelee!" keskeytti Granmar. "Ei löydy ainoatakaan petollisempaa ihmistä, kuin hän."
"Eikä ilkeämpää", lisäsi Agda.
Vaikk'ei Saituri-Pellen kasvot tarkoin näkyneetkään, niin saattoi hänen kokoon menneestä ja vapisevasta ruumiistaan kuitenkin varmasti päättää, ettei hänen tilansa ollut kadehdittava. Se ilmeni hänen vapisevasta, hampaiden välistä puristetusta äänestäänkin.
"Nyt veneelle!" lausui Granmar, senjälkeen kun hän oli raahannut Saituri-Pellen vuorenonkalosta. "Aika on täpärällä."
Alkoi vaivaloinen ja raskas marssi, mutta se ei kestänyt kauvan. Tuskin olivat hökkelin piirteet hävinneet heidän silmistään, ennenkuin yht'äkkiä kuului jyrisevä ääni:
"Seis!"
Hämillään katsoivat nuo neljä kulkijaa toisiinsa, eivätkä ehtineet lausua sanaakaan, ennenkuin kauhukseen huomasivat, että tiheä sotamiesketju oli heidät piirittänyt. Siitä kielestä päättäen, jota sotamiehet keskenään käyttivät, ymmärsivät he heti, että olivat joutuneet norjalaisten ja tanskalaisten käsiin, Granmar koetti kuitenkin seuralaisineen päästä tästä vaarallisesta asemasta. Sentähden hän sanoi:
"Me olemme rauhallisia kansalaisia, emmekä tahdo tehdä kenellekään pahaa, jonkatähden — —"
Odottamattaan keskeytti hänet Saituri-Pelle, joka huomattavalla vahingonilolla huudahti: