Ladon vastakkaiseen kulmaan olivat asettautuneet Granmar, ukko Stehn ja Gorm sekä Agda. He kuiskailivat toisilleen:
"Etkö luule, että pääsemme pois täältä?" kysyi ukko Stehn hiipien niin lähelle Gormia kuin suinkin.
"Kyllä", vastasi puhuteltu, "mutta meidän täytyy odottaa siksi, kunnes tulee yö."
Nuo matalalla äänellä keskustelevat vangit eivät huomanneet, kuinka Saituri-Pelle silläaikaa oli puhunut erään vartioivan sotamiehen kanssa. Kun tämä hetken kuluttua oli poistunut, mumisi Pelle yksikseen:
"Teidän loppunne on hyvin lähellä. Ennenkuin huomenaamu valkenee, olette minun vallassani."
Tuli yö ja sen mukana pilkkosen pimeä. Ainoa ääni, joka häiritsi ladossa vallitsevaa hiljaisuutta, oli ulkona vinkuva myrsky.
Hiljaa kuin kissa, hiipi korpraali Gudmar vanhan ladon ympärillä, aina tuon tuostakin asettaen korvansa seinää vasten kuunnellakseen, jos sattuisi saamaan selville jotain epäilyttävää.
"Ei", sanoi hän itsekseen, "sieltä ei kuulu mitään, joka tuntuisi epäilyttävältä. Luulenpa sentähden voivani vähän levähtää. Olisipa todellakin ihmeellistä, jos heidän onnistuisi paeta. Mutta mieheni ovat luotettavia ja pitävät kyllä heitä silmällä, jotenka minä voin — —"
Korpraali Gudmar keskeytyi ajatuksissaan ja kääri paksun viittansa tiukempaan ruumiinsa ympäri ja meni nopeasti erääseen lähellä olevaan näreikköön, josta kova kuorsaus pian ilmaisi, että väsynyt soturi oli vaipunut sikeään uneen.
"Pelkäänpä Saituri-Pellen mietiskelevän jotain uutta konnanjuonta", kuiskasi Granmar ukko Stehnille parin tunnin kuluttua.