Ei ollut kulunut minuttiakaan ennen kun ukko Stehn ja Granmar olivat tupanneet rievun Saituri-Pellen suuhun ja sitoneet lujasti hänen molemmat kätensä ja jalkansa. Ulkopuolella vartioitsevat sotamiehet eivät olleet kuulleet eivätkä nähneet rahtuakaan koko hommasta.
"Agda!" lausui Granmar hiljaa, "tulehan nyt tänne, sillä nyt se vasta alkaa."
"Mitä meidän sitten pitäisi tekemän Saituri-Pellelle?" kysyi ukko Stehn kuiskaten, samalla kun hän tarkkaan kuunteli ovelle päin.
"Ripustamme hänet johonkin noista kattohirsistä", vastasi ukko Gorm, joka kuultuaan hiljaista kolinaa, oli hiipinyt toisten joukkoon.
Kuoleman kielissä oleva Saituri-Pelle koetti huutaa, mutta turhaan. Ponnistaen kaikki voimansa, tempoi hän niitä nuoria, joilla hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut, mutta kaikki yritykset olivat turhat. Hän kiemurteli kostealla maanpinnalla kuin käärme, mutt'ei sekään auttanut. Nuora ja lujasti sidotut solmut pitivät.
"Nyt", huudahti Granmar, sittenkuin hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että ladon ulkopuolelta ei mitään kuulunut, "nyt pitää meidän koettaa, onko täältä mahdollista paeta. Kuunnelkaa tässä aukon vieressä, isä Stehn!"
Nuori aseseppä lähestyi senjälkeen ovea, ja alkoi sitä hiljaa painaa ulospäin. Ovi ei kuitenkaan vähään aikaan antanut myöden, mutta vihdoinkin tunsi Granmar, että se oli aukeamaisillaan.
"Nyt se on pian auki", kuiskasi hän ukko Stehnille ja Gormille. "Onko teillä aseet käsillä?"
"On", vastasivat molemmat, hekin kuiskaten, johon Gorm vielä lisäsi: "Emmekö ota Saituri-Pelleä mukaamme, ja — —"
"Hiljaa! minä olen kuulevinani hiipiviä askeleita", keskeytti ukko Stehn.