Tuskin oli kapteeni Sverre poistunut, ennenkun Saituri-Pelle epätoivon yllättämänä hyökkäsi jälellä olevan sotamiehen kimppuun. Tämä, jolle hyökkäys oli aivan odottamaton, kaatui taaksepäin samalla lyöden päänsä niin voimakkaasti seinään, että pyörtyi. Nuolena ryntäsi Saituri-Pelle ulos. Itsensä puolustamisinto teki hänet kaksin kerroin voimakkaammaksi. Hän melkein lensi loppumattomien mantereiden yli ohjaten kulkunsa suoraa päätä Pohjan joelle.
Toisetkin pakolaiset kiiruhtautuivat niin hyvin kuin voivat sille veneelle, jonka ukko Stehn ja Granmar olivat piiloittaneet lähelle rantaa. Mahtoikohan se olla paikoillaan? Jos ei niin olisi, olisi viimeinen villitys ensimäistä pahempi! Se huolestutti vielä heitä enemmän, kun kapteeni Sverre ontumisen tähden viivästytti heidän pakoaan. Ja tätä vankia, joka niin odottamatta oli joutunut heidän käsiinsä, eivät he hevillä tahtoneet jättää. Pakolaiset uskoivat, että kapteeni Sverre oli todellakin loukannut jalkansa, eivätkä siis laisinkaan osanneet häntä epäillä. Eikä ollut aikaakaan ruveta sitä seikkaa lähemmin tutkimaan.
Ja kuitenkin oli ontuminen norjalaisen kapteenin itse keksimä viekas juoni. Hän ajatteli itsekseen:
"Jos minä nyt onnistun viivyttämään tätä menoa, niin on hyvinkin luultavaa, että mieheni piankin ehtivät ladolle, ja kun eivät tapaa minua siellä, — — mutta", keskeytti hän ajatuksensa, "miten saavat sotamiehet tietää minun joutuneen vangiksi? Heidän täytyy kai hakea minua niin kauvan, että kaikki on jo myöhäistä. Mutta minun täytyy kai mukaantua kohtalooni. Tapahtukoon mitä tahansa, minä koetan olla levollinen."
Mitä vaivalloisimman matkan jälkeen saapuivat pakolaiset vihdoinkin joelle. He olivat kuitenkin ison matkaa kulkeneet toiselle suunnalle ja olivat nyt koko kaukana siitä mutkikkaasta vuorenonkalosta, jonne vene oli piiloitettu. Alkoi jo hämärtääkin, jotenka matkan jatkaminen kävi epävarmaksi. Sen lisäksi alkoi kapteeni Sverre valitella kipeätä jalkaansa ja sanoi ei enää voivansa jatkaa matkaa.
"Sitten me kannamme häntä", sanoi Granmar painokkaasti. "Minä luulen tuntevani paraiten tien ja kuljen sentähden edellä."
Tosin koetti kapteeni Sverre tehdä vastarintaa, mutta se ei mitään auttanut. Ukko Stehn tarttui häntä hartioista ja Gorm jaloista ja niin kulki seurue hiljalleen kohti vuorenonkaloa. He eivät olleet ehtineet kuitenkaan kauvaksi, ennenkuin Granmar pysähtyi ja viittasi toisia olemaan varuillaan. Sen jälkeen hiipi hän hiljaa erästä kiviröykkiötä kohti, jonka takana hänen tarkka silmänsä oli huomannut jotain liikkuvan. Hän piti aseensa valmiina milloin tahansa niitä käyttääkseen.
Stehn ja Gorm olivat laskeneet kapteenin maahan, jonka luota he eivät kuitenkaan poistuneet, vaan pitivät häntä silmällä.
Kun Granmar oli tullut suuren kiviröykkiön luokse, jonka takana oli niin kapea käytävä tai polku, ett'ei kaksi ihmistä olisi voinut toisiaan sivuuttaa, teki hän rohkean hyppäyksen ja seisoi parin silmänräpäyksen kuluttua käytävän toisessa päässä. Samassa riensi jokin mustalta näyttävä olento vastakkaiselle suunnalle, mutta kompastui keskelle tietä. Nopeasti heittäytyi nuori aseseppä kompastuneen päälle ja huusi:
"Saituri-Pelle!"