Tämän lyhyen keskustelun aikana oli korpraali Gudmar huomaamatta hiipinyt nuoren asesepän taakse, ja juuri kun tämän piti vastata kapteenin sanoihin, sai hän yht'äkkiä niin voimakkaan iskun takaraivoonsa, että pyörtyi. Muut hämmästyivät siitä niin, ett'eivät ehtineet tehdä vastarintaa, vaan olivat parin minuutin kuluttua jälleen norjalaisten vankeina.
Kun kapteeni Sverre Haraldinpoika tunsi taasen olevansa vapaana, oli teeskennelty ontuminenkin kuin pois puhallettu. Ojentaen koko pitkän vartalonsa, huusi hän voimakkaalla äänellä:
"Takaisin, ylös vuorelle samaan paikkaan! Tällä kertaa pidämme heitä tarkemmin silmällä."
15.
Kun Briitta Kron oli vähän rauhoittunut, alkoi hän entistä innokkaammin miettiä, mitenkä voisi ikipäiviksi eroittaa Agdan ja Granmarin toisistaan. Parin tunnin kuluttua lähti hän kaupungille, jossa hän useammalta taholta sai kuulla, että nuori aseseppä oli kateissa. Toivon kirkas säde loisti silmissään kun hän ajatteli:
"Mahtaakohan hän olla kuollut? Mitään sen onnellisempaa tapahtumaa en koskaan saisi kuullakaan! Mutta", jatkoi hän ajatuksissaan, "ei suinkaan ole sentään mahtanut käydä niin hyvin."
Kierrellessään kaupungilla tuli hän lopuksi sille kohdalle, mihin nyt on rakennettu joen yli Hisingenille johtava silta, jolle oli kokoontunut suuri joukko väkeä. Briitta Kron tunkeutui joukkoon ja sai kuulla, että noin puolisensataa kaupungin porvareita ja käsityöläisiä aikoi lähteä etsiskelyretkelle mainitulle saarelle. Veneitä haalittiin juuri kokoon.
Briitta Kron oli silmänräpäyksessä tehnyt päätöksensä. Hän tahtoi päästä mukaan henkensäkin menettämisen uhalla, sillä hänen täytyi, sen hän itsekseen vannoi, saada selville poikansatyttären olinpaikka. Entä Saituri-Pelle sitten? Mitenkähän voisi hänet löytää?
Pian saatiin hankituksi tarpeellinen joukko veneitä, jotka ennen pimeän tuloa olivat täydellisesti miehitetyt. Kun viimeistä venettä irroitettiin rannasta, hyppäsi siihen rohkeasti eräs nainen, joka kirkui:
"Minun täytyy päästä mukaan! ehkäpä voin olla teille hyödyksi."