"Briitta Kron! Sehän on Briitta Kron!" kuului pari matkalaista huutavan, johon eräs kolmas lisäsi:
"Ajakaa hänet takaisin rannalle! Hän ei ennusta mitään hyvää, sen tiedän jo vanhastaankin."
Pari soutajaa oli jo laskenut airot pois käsistään, kun kuului voimakas ääni:
"Antakaa hänen tulla mukaan!"
"Mutta minä vakuutan, että se tietää onnettomuutta", väitti edellinen. "Minun isäni merimatkat olivat vuosien kuluessa onnistuneet aina hyvin, mutta eräänä päivänä purjehtiessaan Lintusaaresta, sai hän naisen alukseensa, eikä hän ollut vielä ehtinyt Älfsborgiin ennenkuin hän itse ja nainen joutuivat Ahdin saaliiksi."
Hän ei saanut kuitenkaan kannatusta ja Briitta sai seurata mukana.
Pistosanat, joita ensi alussa oikein satoi hänelle, loppuivat kuitenkin vähitellen. Pian lakattiin soutamasta ja veneitä laski maihin Hisingenin rannalle. Heti sen jälkeen, kun kaikki olivat nousseet veneistä, jakoi se upseeri, joka oli joukon etumainen ja siitä syystä myös joukon itseoikeutettu johtaja, sen kahteen osastoon. Toisen joukon johtajaksi rupesi hän itse, toisen johtajaksi määräsi hän ymmärtäväisen porvarin, nimeltä Ring Grimson. Sen jälkeen piti hän miehilleen lyhyen puheen kehoittaen heitä yksimielisyyteen. Juuri kun hän oli lähettämäisillään matkaan sen osaston jota Rings johti, sanoi Briitta Kron:
"Herra! Tuolla ylhäällä kalliolla on muuan puoliksi lahonnut lato. Minä tiedän tien sinne ja haluan näyttää sen teillekin. Ehkäpä löydämme sieltä jotain, joka — —"
"Kyllä minäkin sinne osaan!" keskeytti joku Ringsin osastoon kuuluva. "Minä olen ollut siellä monta kertaa."
"Sehän on hyvä", lausui upseeri. "Sinä eukko, näytät minulle oikotien ja sinä", jatkoi hän kääntyen toiseen tientuntijaan, "menet sen osaston etunenässä, johon kuulut, kiertoteitä, siten saamme vihollisemme kahden tulen väliin."