Pian senjälkeen marssivat molemmat joukot eri teitä pitkin ladolle.
* * * * *
Ne hetket, joita pakolaiset jouduttuaan toistamiseen norjalaisten vangeiksi, saivat viettää, olivat todellakin hyvin vaikeita. Heidän mielensä oli alakuloinen ja kun he saapuivat takaisin vanhalle ladolle, tunsivat he itsensä niin onnettomiksi, ikäänkuin kaikki maailman huolet olisivat raskaasti painaneet heidän hartioillaan. Tosin koettivat he rohkaista toisiaan, mikä ei kuitenkaan tahtonut oikein onnistua.
Mutta löytyi kuitenkin yksi, joka oli levollinen. Saituri-Pelle nimittäin tiesi, ett'ei hänen tarvinnut ollenkaan pelätä kapteeni Sverreä. Ja sitäpaitsi olihan hän aivan erillään tuosta vihatusta asesepästä Granmarista. Tosin häntä harmitti nähdessään, että Agdakin oli norjalaisten vankina, mutt'eiväthän he hänelle saattaneet aikaan mitään pahaa.
Kapteeni Sverre Haraldinpoika pysyikin uhkauksessaan ja vartioitsi mitä ankarimmin vankejaan. Ladon ympäri asetti hän kaksinkertaisen rivin sotamiehiä, niin ett'ei kissakaan olisi voinut huomaamatta hiipiä ladosta. Kapteeni Sverre tarkasti joka tunti, että kaikki oli hyvässä järjestyksessä samalla kun Gudmar lakkaamatta kiersi latoa.
"Tällä kertaa eivät he ainakaan pääse karkuun", mumisi hän itsekseen. "Sillä ennemmin ammun heidät jokaisen."
Molemmat vapaaehtoiset osastot olivat lähettien avulla toistensa kanssa yhteydessä, jotenka he hyvin saattoivat antaa toisilleen tarpeelliset tiedot ja käskyt. Hiljaa ja varovaisesti kulkivat he eteenpäin. Aamu alkoi jo sarastaa, kun he vihdoinkin saapuivat perille.
Kapteeni Sverre oli paraillaan katsomassa vankejaan.
"Miten nyt jaksat?" kysyi hän uhkaavasti nuorelta asesepältä, pysähtyen aivan tämän nenän eteen. "Osamme ovat luullakseni vaihtuneet."
"Kuka tietää vaikka ne vieläkin vaihtuisivat!" vastasi Granmar rohkeasti.