"Tulivatpa he sentään tällä kertaa liian myöhään" — sanoi Mikko laskiessaan aironsa veteen. — "Me olemme jo niin paljon ennakolla."
"Vaan veneemme!" puuttui Ilma sukkelaan puheesen. "Jos ryssät saavat sen käsiinsä, on heillekin mahdollista tulla yli yhtä pian, kuin mekin."
"Eipä niinkään", vastasi Mikko ja hymyili niin kummallisesti. — "Onpa heidän vaikea vähässä ajassa onkia sitä ylös joen pohjasta."
"Olet siis upottanut sen?" lausui rouva Herner, joka jälleen oli tointunut ja kuullut Mikon viimeiset sanat.
"Olen, sillä aavistin jotakin kiusaa tapahtuvan, ja juuri sentähden ryhdyinkin tuohon varmaan keinoon."
Rouva Herner loi rehelliseen Suomalaiseen kiitollisen katseen.
Sillä välin olivat Venäläiset aina enemmän lähestyneet rantaa, lakkaamatta ampuen. Ei ainoakaan luoti sentään tavannut Mikkoon, joka rivakoilla iskuilla souti tuon tällä kohdalla jotenkin leveän joen toiselle rannalle. Jääkärit juoksivat kuin lammaslauma edes takaisin rannalla hakien venettä, sillä ilman sitä eivät he ajatelleetkaan saavuttavansa pakolaisia, jotka jo olivat ehtineet liian kauas edelle. Heidän etsimisensä oli kumminkin turha, koska Mikko, kuten jo tiedämme, oli upottanut rouva Hernerin veneen joen pohjaan.
— "Älkää ampuko kuin kurjat raukat! Eikö seassanne ole ketään, joka voi tavata tuohon Suomalaislurjukseen", huusi katteini Margunoff, joka nyt vasta ehti rannalle ja vähän hämmästyneellä ja häijyllä silmäyksellä katseli saalistaan, jonka omistamisesta hän jo ennaalta oli iloinnut.
Muuan jääkäri, joka seisoi katteinia lähinnä, tähtäsi ja laukaisi. Luoti lensi veneen ylitse ja meni toiselle rannalle.
"Annas tänne!" ärjäsi Margunoff vimmoissaan ja tarttui erään toisen lähellä olevan sotamiehen kivääriin. — "Minä teille näytän, ett'ei ole vaikeata osata tuommoiseen maaliin!"