Näin sanoessaan laukaisi hän. Luoti sattuikin maaliin, vaikka ei siihen, johon katteini tahtoi: se tarttui veneen perään, repäisi siitä muutamia pirstaleita irti ja putosi veteen. Tuskin oli pyssy lauennut, kun samassa pieni kasakka-joukko ratsasti rannalle. Ratsastajat nähdessään, selkenivät katteini Margunoffin mustat synkistyneet kasvot hiukan, vaan ei tuo kauan kestänyt. Synkkänä, kuin ennenkin astui hän kasakkain upsierin, erään nuoren ja kauniin miehen luo ja sanoi, osoittaen venettä, joka meni menemistään edemmäksi:
"Jos olisitte kiiiruhtanut, ei saalis olisi päässyt kouristani!"
"Kiiruhtanut!" sanoi nuori kasakka, ja kauniit, miehekkäät kasvonsa synkistyivät. "Saattaako ratsumies tehdä kiirettä metsässä, ja semminki metsässä semmoisessa, kuin tämä, jossa järvi toisen perästä tulee kulkijalle vastaan pakoittaen koukkuja ja kierroksia tekemään. Elleivät ne esteet olisi olleet tiellämme, olisimme me…"
"Minä ymmärrän, minä ymmärrän", keskeytti Margunoff sukkelaan. "Vaan eikö teidän miestenne joukossa ole ketään, joka lähtisi hevosineen uimaan toiselle rannalle. Virta ei ole väkevä ja minä luulisin koetuksen onnistuvan."
Kasakka-upsieri tarkasteli muutamilla silmäyksillä pieniä ruskeita miehiään ja käski sitten erään heistä, jonka hän luuli rohkeimmaksi kaikista, tekemään yritystä.
"Jos vaan pääset yli joen", sanoi Margunoff, "et tarvitse muuta, kuin ratsastat miehen nurin, sillä, niinkuin luulen, ei hänellä ole pyssyä muassaan."
Kasakka ratsasti rantaan ja pakoitti vilkkaan hevosensa menemään veteen. Sykkivin sydämmin katseli Margunoff tuota rohkeata yritystä ja kielsi jääkäriään ampumasta, sillä helpostihan olisi sattunut, että joku luoti vahingossa olisi lentänyt kasakkaan.
Kun Mikko näki kasakan syöksevän veteen, välähti ilonleimaus silmissään ja itsekseen hän mutisi: "Hulluutta kaikkityynni! Kuolemaan sinä lähdet."
"Mitä sinä jupiset?" kysyi rouva Herner nostaen päätään veneen vieren yläpuolelle.
"Minä vaan tahtoisin rukoilla tuon kasakan sielun puolesta, mutta…"