"Sano vaan suoraan, Mikko, uhkaako meitä mikään vaara. Onhan paljon parempi, jos saamme tietää tuon jo nyt."
"No" — sanoi Mikko vihdoin pyyhkien pitkän tukkansa pois otsaltaan — "minä luulen vaaran uhkaavan."
"Mistä päin? Margunoffiltako?" kysyi Ilma vapisevalla äänellä.
"Eipä niinkään; ei vielä muutamaan tuntiin", sanoi Mikko pudistaen päätään. — "Vaan minä en saata uskoa, että hän, tuntiessaan täällä olevan murroksen, olisi lähtenyt tästä metsästä, jättämättä sinne vakojia. Juuri näitä vakojia minä pelkään. Jos siis suinkin on mahdollista, niin koettakaa käydä."
"Täytyyhän meidän koettaa", huokasi rouva Herner ja nousi Mikon avulla seisaalle. — "Levotta saamme olla, kunnes perille pääsemme."
"Minä puolestani kyllä jaksan käydä vielä semmoisen matkan, kuin jo olemme käyneet", sanoi Ilma hypäten ylös. Vaan hänen jalkansa horjuivat ja hohtava puna hänen poskillaan ilmaisi kylläksi hänen jo liiaksi vaivanneen itseään. Sen huomasi myöskin sanoista, jotka Mikko itsekseen jupisi:
"Oiva tyttö! Vaikka on väsynyt, että tuskin pystyssä pysyy, on hän toki valmis uusiin ponnistuksiin." Ääneen hän sanoi: "Seuratkaa sitte minua!"
Suurimmalla varovaisuudella, joka selvään osoitti, että Mikko oli tottunut metsässä-kulkija, astui hän eteenpäin, ei suoraan, vaan suurissa mutkissa. Hienot pensaitten oksat taipuivat risahtamatta syrjään, eikä hän askeltakaan ottanut, ennenkuin hän ensiksi oli tutkinut paikkaa. Yhtä suurella varovaisuudella seurasivat häntä naiset. Sanaakaan ei lausuttu.
Yht'äkkiä seisahti Mikko ja pisti sormensa suuhunsa, mikä oli tarpeellinen merkki tässä silmänräpäyksessä, sillä vaikka naiset tähän asti olivat olleet ääneti, olisivat he epäilemättä huudahtaneet säikähdyksestä ja hämmästyksestä, nähdessään edessään näyn, mikä nyt heitä kohtasi. Mikon antamalla merkillä heittäysivät he maahan muutamain pensaitten taakse, josta he estämättä näkivät, mitä edessään oli. Itse eivät he tarvinneet pelätä joutuvansa huomatuiksi, niinkauan kuin asema vielä oli sama kuin nyt, sillä pensasto oli tiheä.
Noin kymmenen kyynärän päässä heistä makasi erään pensaan juurella kaksi venäläistä jääkäriä. Heidän pullakat, punervat kasvonsa selvään sanoivat missä työssä he olivat. Votkapulloa he ahkeraan kallistelivat, ja koko ajan he juttelivat milloin kovemmalla, milloin matalammalla äänellä, huolimatta siitä, jos kukaan heidät näki tahi ei.