"Mitä minä sanoin?" kuiskasi Mikko rouva Hernerille niin hiljaan, että hän tuskin kuuli. — "Katteini Margunoffin kanssa ei ole leikitteleminen! Vaan kyllä me vielä häntä vedämme nenästä", jatkoi hän lohduttaen, kun hän huomasi Ilman levottomuuden. "Noita lurjuksia emme tarvitse peljätä! ei ole vaikeata nipistää heidät pois."
"Ethän ai'o…"
"Koettaa", täytti Mikko. "Ai'onpa niinkin. Odottakaapa vaan hetkinen, kunnes viina on tehnyt paremman vaikutuksen, niin olen varma, että he huomenna saavat ottaa parannus-ryyppynsä murrostemme suojassa, jos heillä silloin vielä on viinaa jälellä." [Siksihän juomarit sanovat vahvistusnaukkua, jonka aamuisin ottavat kohmelon poistamiseksi. Tekijä.]
Naisten mielestä oli paras antaa Mikon tehdä, miten hänen mieli teki; he kyllä tiesivät hänen olevan miehen, johon saattoi luottaa.
Venäläisten keskustelu muuttui aina kova-äänisemmäksi. Ei tuossa kanssapuheessa sentään huomannut mitään vihaa, sillä silmäänpistävä omituisuus tällä kansalla on se, etteivät miehet päissään ole pahoja. Kun ryssä on humalassa on hän onnellisin, ja niin suopea, että oikein täytyy nauraa hänelle. Katsoppa vaan dvornikaa (portinvartiaa) joka vartioitsee palatsin porttia Pietarissa; kuinka onnellinen hän on, kun kielensä jaarittelee jos jotakin, ja kun jalat horjuvat allaan! Jos hän kaatuu kadulle, torille tahi portaille, jää hän siihen makaamaan; ei kukaan hänen untaan häiritse, sillä monet oikeuden palvelijoista, jotka käyvät ohitsensa, toivovat kenties sydämmessään olevansa tässä onnellisessa tilassa.
Vaan palatkaamme sotamiehiimme.
Nepä olivat oikeita ryssiä ja olivat sentähden tässä humalatilassaan hyvänsävyiset kuin ainakin. Ratkaistuaan asian, joka näytti hyvin tärkeältä, hypähtivät he seisaalleen, asettivat kiväärinsä puuta vasten ja rupesivat suutelemaan toinen toisensa poskia, yhä ylistellen toisiaan kauniilla korunimillä. Heidän lorunsa kuuluivat kauas, ja eipä ollut ilman, ettei naiset, erittäinkin Ilma, katselleet heidän liikuntojaan uteliaisuudella, kuunnellen heidän sanojaan, joista Mikko heille suomensi ne mitkä taisi. He olivat Mikon mielestä erittäin hyvät ystävät; kehuivat ystävyyttään, jonka ainoastaan kuolema taisi sammuttaa, ylistivät tsaaria, vaan kaikkein enemmän toki votkaa, jonka he viimeiseen pisaraan joivat. Eipä se ollut vaikuttamatta. Kun heidän ihastuksensa oli korkeimmallaan, syleilivät he toisiaan sekä heittivät tanssia pensaitten välillä, kunnes vihdoin kaatuivat nenälleen lähellä sitä pensasta, jonka takana pakolaisemme makasivat. Jonkun aikaa heidän sätkyvät käsivartensa ja koipensa osoittivat, että he koettivat päästä vapaaksi viinan vaikutuksesta, vaan vihdoin sen valta voitti, ja melkein samassa silmänräpäyksessä kuin jalkain ja käsien liikunnat lakkasivat, ilmoitti kova-ääninen kuorsaaminen heidän joutuneen unen valtaan.
"Enkö ollut oikeassa?" sanoi Mikko hymyellen ja nousi seisaalleen. — "Nyt eivät he meille voi tehdä enemmän kuin äsken syntyneet lapset."
"En ole koskaan vielä tuommoisia kujeita nähnyt", sanoi Ilma. — "Naurettavaa oli nähdä heidän syleilevän ja suutelevan toisiansa!"
Rouva Hernerkin vähän hymyili.