Vimmoissaan siitä, että saaliinsa oli päässyt kynsistään, riensi Margunoff, kun oli nähnyt kaikki, minkä hävittää saattoi, hävitetyksi, yli joen toiselle rannalle juuri samalla kohdalla, mistä ennenkin oli mennyt yli. Jos hän nyt olisi mennyt suoraan murrosta kohden, olisi hän tullut äkkiluulematta talonpoikain päälle, jotka eivät odottaneet häntä tulevaksi ennenkuin yöllä, vaan hän läksikin Sikkilään, luullen siellä toki jonkun elävän olennon löytävänsä, jolle saisi kostaa. Mutta kaikki olivat paenneet; ei edes kissaa tahi koiraa kohdannut. Tämä vielä enemmän suututti Margunoffia ja hän paikalla antoi käskyn sytyttää kaikki, mikä palaa taisi. Sotamiehet tietysti eivät olleet hitaat tuohon työhön.
Muutamia kyynäriä pohjoisimmassa olevasta pirtistä seisovat Margunoff ja kasakkaupsieri Kotschoffsky keskustellen asiasta, joka oli tärkeä; sen näki heidän katsannoistaan. Margunoffin otsa usein synkistyi ja hänen terävissä silmissään tuolloin saattoi nähdä uhkauksen-leimauksen, joka näytti mielensä olevan kiihkessä. Kotschoffskyn miehuullisissa kasvoissa vaihteli sääliväisyys ja jonkunlainen ylenkatse, josta ei varmaan saattanut sanoa, tuliko se sisällisistä vai ulkonaisista syistä.
"Pohjanmaan helmi", jupisi hän itsekseen kierrellen pieniä mustia viiksiään, — "se on kummallinen nimi!"
"Vaan hyvin ansaittu", sanoi Margunoff vähän kiivaasti. — "Pyhän Neitsyn nimessä, luutnantti, te ette vielä ole nähnyt tyttöä! Vaan toivon pian taitavani esitellä häntä minun… minun…"
— "Minun…" jatkoi Kotschoffsky äänellä, joka vähän vivahti pilkaan. — "Mitä te tarkoitatte, katteini?"
"Se on oma asiani", sanoi Margunoff pikaisesti. "Olkoon miten on; tyttö on kaunis ja… ja… minun täytyy saada hänet omakseni."
Näin sanottuaan hän pitkällisesti kääntyi korkollaan toisaalle eikä siis huomannut hymyilyä, joka nousi kasakan hienoille huulille.
"Hän kaunistaisi minkä palatsin tahansa" — jatkoi Margunoff nousevalla innolla — "ja minun pitää saada hänet, kuuletteko, luutnantti, minun pitää saada hänet."
Kasakka nyökäytti päätään sanaakaan vastaamatta. Margunoff jatkoi:
"Mitä ovat teidän aho-kukkanne tämän helmen rinnalla! Ei niillä ole loistoa; ne ovat tummat kuin kanervat Donin rannalla. Minä olen hänen voittava, sen vannon Pyhän Mikaelin kautta!"