Pilkallinen hymyily, joka kumminkin pian katosi, näkyi Kotschoffskyn huulilla. Kun pari kertaa oli kädellään silitellyt alimmaisen puolen kasvojaan, sanoi hän:
"Te olette hyvin varma asiastanne, katteini; vaan ettekö sentään luule tytön voivan päästä käsistänne?" Margunoff säpsähti näistä kasakan totisista sanoista. Muutaman silmän-räpäyksen hän katseli terävin silmin luutnanttia, ja näytti melkein, kuin jos hän ajatteli: "oletkohan sinä vaan minun kilpa-kosiani?" Mahdottomaksi ei hän sitä luullut, sillä Kotschoffsky oli häntä sekä nuorempi, että kauniimpi. Kun hän, niinkuin näytti, oli saanut ajatuksensa jälleen oikealle tolalle, vastasi hän katkeralla naurulla:
"Päästä käsistäni! No, vaikkapa niinkin vähäksi aikaa. Vaan jos hän kerta valtaani joutuu, on hän samalla minun. Mitä luulette, luutnantti, hänen sanovan, jos lahjoittaisin hänelle puvun kalliimmasta puna-kankaasta, minkä voi saada Gostinoi-Dvorissa?"
Luutnantti ei vastannut mitään ja katteini jatkoi:
"Ja lisäksi kultaa kuormittain, ja kauniita arvonimiä: hahahaa! Ette monta naista löydä, jotka tuommoisia tarjomisia voivat vastaan seisoa!"
"Ehkä", vastasi nuori kasakka ajattelevaisesti katsellen itää kohden, jossa synkkä metsä oli vastassaan. "Vaan jos onkin muutamia, jotka myöntyvät, niin ei sillä ole sanottu, että tämä tyttö, jonka te itse nimitätte Pohjanmaan helmeksi, joksi muutkin häntä sanovat, on semmoinen. Päin vastoin nimi 'Pohjanmaan helmi' osoittaa, että…"
"Te puhutte liian suurella lämmöllä tästä tytöstä", puuttui Margunoff puheesen polkien vihoissaan maata — "Oletteko nähnyt häntä?"
"En", vastasi Kotschoffsky, "mutta…"
"Menkää asemallenne" — ärjäsi Margunoff. "Sopivammassa tilaisuudessa saamme puhua tästä asiasta."
Luutnantti meni vitkaisilla askeleilla pois väkensä luo, jotka olivat asettuneet vähän matkan päähän itään Sikkilästä. Vaan ennenkuin hän erkani katteinista, loi hän häneen vakavan katseen jupisten itsekseen: