Mikko kiitti saadusta ilmoituksesta ja meni naisten kanssa suoraan murrosta kohden, joka illan hämärässä, joka metsässä oli vielä suurempi, näytti suurelta linnamuurilta ulospäin asetetuilla pauloilla. Naisilla sentähden olikin suuri vaiva päästä perille, koskeivät mutkikasta tietä tunteneet, ja ellei Mikkoa olisi ollut, olisivat he usein pöllähtäneet nenälleen. Kerran vielä heille huudettiin, ennenkuin he pienestä aukosta pääsivät sisälle. Siellä oli tanner raivattu; ei ainoatakaan estettä ollut kulkijalla.
Kova-äänisestä melusta, joka kuului sisään tulijoille vastaan, seisahtuivat rouva Herner ja Ilma katsellen ympärilleen. Joka haaralla näki aseilla varustettuja miehiä, pieniä mustaverisiä miehiä, jotka olivat sukkelat liikunnoissa.
"Tämä tuntuu minusta vähän kummalliselta", sanoi rouva Herner, tarkkaan katsellen vaimoja ja lapsia, jotka liikkuivat mies-parvessa. "On aivan kuin olisin tullut vankeuteen."
"Olkaa huoleti, äiti kulta", lausui Ilma lempeästi ja aivan tyynellä äänellä; "olemmehen omain maanmiestemme luona, ja paitsi sitä on Mikko luvannut varjella meitä".
Suntio kuuli Ilman viimeiset sanat, ja hän ojensi vähäläntäisen vartalonsa suoraksi lausuessaan:
"Ette ole erehtyneet: ennen minä kuolen, kuin näen teidät onnettomuudessa!"
Rouva Herner puristi Mikon kättä mitään vastaamatta. Hänen sanansa olivat enämmän kuin Ilman tehneet hänet levolliseksi ja hän päätti koettaa hillitä tunteitaan niin paljon kuin mahdollista. Hän aikoi juuri sanoa jotakin Mikolle, kun tämä täyttä kurkkua huusi astuen pari askelta eteenpäin:
"Missä Pitkä-Juhani on?"
"Täällä!" vastasi karkea ääni etäisimmästä kulmasta. — "Ken minua huutaa?"
"Minä, Mikko, suntio Sikkilästä."